Tiedättekö sen tyypin työpaikalta, sen ärsyttävän joensuulaisen? Sen, joka näyttää läskiltä nahkiaiselta. Pyöreän turpea imusuu ja silmät eri puolilla päätä. Semmoinen rempseä ja letkeä jamppa, teerevä supliikkipoika joka läiskii pöytään kaikenlaisia vekkuleita sutkautuksia, jotka olet kuullut jo 20 vuotta sitten jossain raksatyömaan paskan hajuisessa taukokopissa eivätkä ne naurattaneet silloinkaan, kun olivat niin vanhoja ja läpeensä ilmeisiä. Mutta silti aina joku urpo nauraa sen vanhoille vitseille kahvipöydässä ja se paljastaa harvat hampaansa ja nauraa sillälailla kieli kitalaessa kiinni ja tiputtelee lisää hilpeitä itäsuomalaisia suakkunoita. Ja miten se kävelee huoneeseen! Liekkikuvioiduissa maihareissa jommoilee niin, että perse lorahtelee reisitaskuhousun puntista toiseen, enkä kehtaa edes mainita sitä nahkarotsia. Kun se on vähän semmonen pärräjätkä, kato. Joulun alla se toivottelee aina maireana hyvää joulua pikku mussukoilleen. Mussukoilleen, perkele! Mikä helvetti se on mussuttelemaan sinulle, joka olet sitä toistakymmentä vuotta vanhempi? Jumalauta, jätkä ei ole vielä kolmeakymmentä ja tölhöilee siinä ja alentaa sinua niin kuin jotain sirkushyljettä. Ja takuulla neuvoo sinua töissäsi, vaikka yrität aina kääntyä selin ja pois ja piiloon, ettei se tulisi siihen törkkimään ja koko ajan pelottaa, että jos se taas heittää jonkun ylen vekkulin huulen ja nauraa tähättää ja kysyy kuin pikkulapselta, että “Mitä, ollako se huonolla tuulella?” ja sitten otatkin sen käsillä olevan työsi ja vetäiset sillä sitä jätkää täysillä päin sen ylileppoisaa pohjoiskarjalalaisturpaa niin että se kaatuu selälleen lattialle ja sitten otat jotain metalliesineitä pöydältä ja työnnät niitä sille kurkkuun ja poljet aataminomenaa ja nostat pöydänjalan sen nahkiaissuuhun ja rysäytät koko vartalosi painolla pöytään. Ja katsot tyytyväisenä, kun ne kahvipöydän urpot ovat kerrankin hiljaa ja lähdet pesemään kädet.