Kun olin toukka, molemmat vanhempani kävivät töissä. Yleensä olin Ivalon päivähoitajien riesana, mutta aina silloin tällöin sain mennä kesäaamuisin ja talvella koulun jälkeen viettämään aikaa kototalomme naapuriin, tätini ja hänen miehensä omistamalle maitotilalle. Leikin elukoiden kanssa, auttelin navetassa, seikkailin lähimetsissä bordercollien kanssa, hypin heinäladossa tai otin jälkeenpäin ajatellen hervottomia riskejä luistelemalla navetan paskalan ohuella kusijäällä. Touhuilin siis mitä nyt normilandekekarat touhuilee. Mutta tämän tervehenkisen luomuihmiselämän lisäksi vietin pitkiä toveja yksin tädin miehen työhuoneessa.

Miehellä oli melko kunnioitettava kotikirjasto ja hieman tavanomaisesta 90-luvun maatilanisännästä poikkeavat kiinnostuksen aiheet. En muista kuinka satuin iskemään kultasuoneen ensi kerran, mutta heti opittuani lukemaan sujuvasti aloin imeä itseeni suuria määriä paranormaalia ja esoteerista kirjallisuutta. Muistan elävästi kuinka makoilin mahallani pisteleväkarvaisella lehmännahalla tai vierasvuoteessa ja kääntelin paksujen kirjojen sivuja iho kananlihalla ja sydän jyskyttäen.

Aloittaessani en uskaltanut lukea joistain aihealueista lainkaan, hypin haamuja ja poltergeistia käsittelevien sivujen yli nopeasti. Kryptozoologia oli jännää. Mustavalkoiset, rakeiset kuvat jeteistä ja vesihirviöistä kiihottivat mieltä ja alkoivat kulkea mukana, Ivalojoen vuopajissa mulahtelevat piisamitkin alkoivat vaikuttaa kävelevän kahdella jalalla kuin pienet jyrsijäihmiset. UFO:t ja varsinkin abduktiotarinat kiinnostivat äärettömästi. Hitaasti tavaten Erik von Dänikenin teoriat tulivat tutuiksi ja pian jokainen kaamoksen illassa mäkeä laskiessa havaittu satelliitti ja tähdenlento sai juoksemaan sisälle ettei vain saisi lähetintä anukseen. Opin myös tuntemaan käsitteet psi-ilmiö, ESP, psykokinesia, telepatia, itsesyttyminen, levitaatio, astraalikeho, spiritismi, automaattikirjoitus, muuntuneet tietoisuuden tilat…

Selasin suosikkiopukset kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan, tuijotin päiväkausia pelottavia maalauksia ja puupiirroksia koirankuonolaisista, lykantroopeista ja muista irvokkaista antropomorfisista olennoista, jotka asuivat tuntemattomilla seuduilla, suurista hirviöistä, demoneista, aaveista, sekä tietysti noitasapateista Saatanasta ja helvetistä. Blaken, Danten ja Goyan sekä varhaiskeskiaikaisten käsikirjoitusten kuvittajien painajaismaiset visiot painuivat alle kymmenvuotiaille verkkokalvoille kuin poltettuina.

Kirjoissa käsiteltiin myös esoteerista tietoa ja salatieteitä. Tarot-korttien kuvia, astrologisia ja idän uskontojen symboleita, valokuvia shamaaneista transsissa, voodoo-rituaaleista ja muista oudoista uskonnollisista menoista. Eräässä kirjassa oli artikkelit Crowleysta ja Blavatskysta, Kultaisesta aamunkoitosta sekä Ruusu-Rististä. Maistelin myös alkupalat alkemistien, kabbalistien ja muiden mystisten koulukuntien monimutkaisista symbolijärjestelmistä, joihin uppouduin myöhemmin hieman syvemmälle.

Herkkänä lapsena salaharrastustani alkoi seurata hirvittäviä pelkoja, kuvitelmia ja painajaisia. Lopulta äitini pääsi outojen piirustuksieni ja puheideni alkulähteen jäljille. Vanhempani suutahtivat tädin miehelle, kun luulivat tämän koettaneen aivopestä viatonta lasta hämäräperäisiin uskomuksiinsa, mutta pian onneksi selvisi, ettei mistään sellaisesta ollut kyse. Tädin mies toki kertoi mielellään minulle (ja aivan kaikille muillekin) näkemyksistään astrologiasta, horoskoopeista, hauenmaksan ennustusominaisuuksista ja sen sellaisista asioista, ja koetti siirtää minulle vanhaa perimätietoa luonnontarkkailusta, lääkekasveista, ja maanviljelykseen liittyvistä taivaanliikkeistä ja varsinkin kuun ja planeettojen vaikutuksesta kasveihin ja ihmisiin. Mutta vasta aikuisempana olen alkanut arvostaa miehen perinnetietämystä, lapsena minua kiinnosti vain paranormaali. Sieltä työhuoneen lattialta avautui portti salaiseen maailmaan, josta kukaan muu kuin minä ei tuntunut tietävän yhtään mitään.

Minulle selitettiin kuinka mikään noista asioista ei ollut alkuunkaan totta ja kehotettiin lukemaan jotain tervehenkisempää. Mutta en voinut lopettaa, olin jo koukussa. Se maailma kutsui minua, vahvasti, kuin nimeltä. Se oli kaikki niin kiihottavaa, pelottavaa, ja mielettömän paljon mielenkiintoisempaa kuin vaikkapa Uskolliset ystävät, vanhan testamentin tarinoista koottu viisiosainen kristillinen kirjasarja, jonka joku sielustani huolestunut sukulainen hankki minulle henkisen kasvuni tueksi. Siistein juttu oli joku itsekseen syttyvä risukko. Bitch please, miten olisi itsestään syttyvät ihmiset. Keskinkertaiset vesivärimaalaukset joissa patsastelee parrakkaita miehiä jossain erämaassa? Miksei värivalokuvat ufoista tai mestarilliset, aukeaman kokoiset Goyan ja Hieronymous Boschin öljyvärimaalaukset, joissa vilisee mielikuvituksellisia epäolentoja ja demoneita.

Niin kuin Obelix, joka tippui pienenä Akvavitixin taikajuomapataan, minä imin kielloista ja varoittelusta huolimatta tuota kiellettyä tietoa itseeni lapsen kyltymättömällä innolla. Tuossa varhaisessa kehityksen vaiheessa tapahtunut altistuminen niin suurille määrille on aiheuttanut todella vahvan toleranssin nykyään kovin muodikkaaseen New Age -huuhaahan, aistinomaisen pseudotieteen havaitsemiskyvyn, hämäräsivujuonteisen mielikuvituksen sekä osa-aikaharhaisen todellisuuskäsityksen. Mutta se myös sytytti todennäköisesti elinikäisen rakkauden uskontoihin, mytologioihin, symbolijärjestelmiin, esoteriaan, salatieteisiin ja muihin outoihin juttuihin.

Syyttäkää siis tätini miestä siitä, että Delirium Delin ensimmäisen teemaviikon aiheeksi valikoitui omituiset ja salaperäiset asiat. Luvassa on mm. vertahyytävä ja uhkarohkea paljastuskuvareportaasi Saksan Illuminaatista, omituisista sattumista kertovaa proosaa, hyvin jännä audiovisuaalinen pärähdys Hieronymous Boschin mystisiin visioihin ja von Tikan sarjiksissa Raffin mahtidarra kliimaksoituu tämän maailman rajojen tuolle puolen.

Totuus on tuolla ulkona.