Ensimmäinen luku

Puunin kielisiä huutoja pussipottumuusimaailmassa

Meteli sisälläni alkaa jostain merkityksettömästä väittelystä ja paisuu nopeasti väkijoukon ölinäksi. Kuolleet huutavat toistensa päälle kymmenillä kielillä, osa vain karjuu ilman sanoja.
– Olkaa nyt hiljaa! Mun pitää tehdä läksyt! Sage Severias, hiljennä se joukko! huudan ääneti sisälleni.
Aistin vanhan miehen olemuksen. Severias tarkentuu tietoisuuteeni. Hän kertoo, että yrittää kyllä, kaikin keinoin, mutta eri klikeillä on suuri kiista meneillään.
– Mistä?
– Uusista tulijoista.
– Uusista tulijoista?!
– Kyllä, sieur, saimme viime yönä kahdeksantoista uutta asukasta.

Otsani paukahtaa matematiikan kirjaan. Parikymmentä raatoa lisää. Tästä on pakko tehdä ilmoitus ja edessä on se sama vastenmielinen ohjelma taas kerran. Kuolleet alkavat kai tapella, kylkiluiden alapuolella tuntuu painetta. Kylkeäni vasten puristetaan jotakuta. Nostan paitaa. Venyvässä ihossa irvistävät pienet kasvot. Hahmo pääsee pinteestä ja katoaa. Tunnen oloni äkkiä raskaaksi, läksyt saavat jäädä. Kaadun sänkyyn.

Tunnin kuluttua kykenen liikkumaan. Olo ei silti ole kehuttava. Vatsa muljuaa. Kuolleet painivat suolistossa, saatan ehkä paskoa housuihin. Lisäksi painan taas ainakin tuplasti. Portaita on laskeuduttava istuen, tiputtaen persettä yksi rappu kerrallaan. Äiti hääräilee keittiössä, laulaa Lisa Ekdahlin kanssa Vem vetiä. Ei tarvitse sanoa mitään. Äiti sulkee radion nähdessään minut ryömimässä lattialla kuin hylje. Äidin kädet menevät puuskaan ja suu mutristuu.
– Nuori herra, minä en jaksaisi tänään tämmöistä. Montako?
– Kahdeksantoista.
– Kahdeksantoista! Vastahan kuun alussa tuli viisi! Et kai vain koeta luistaa matikan kokeesta?
– En minä niitä kutsu.
Hala ilmestyy näkökenttääni ilkkumaan. Tyttö piirtää ristinmerkin otsaansa ja näyttää kieltä puuttuvien etuhampaiden alta.
– Raatoämpäri! Hautapylly!
– Hala, älä kiusaa veljeäsi, äiti sanoo ja menee soittamaan.

Vastaanotolla haisee otsoni. Hoitaja valmistelee minut. Hoitajan lämmin reisi on haarojeni välissä ja rinnat melkein kasvoillani hänen asentaessaan metallista kruunua päähäni. Miesraadot tungeksivat kiihkoissaan näköhermoihin ja sumentavat näkökenttää. En ymmärrä miksi ne ovat niin kiinnostuneita, eiväthän ne voi harrastaa seksiä. Saan vielä elektrodit rintaani. Hoitaja poistuu.

– Hagbert Mårt, jälleen! Taidat tykätä minusta, kun käyt niin usein, nekrologi Skarsgård heittää astellessaan huoneeseen muistiinpanolehtiönsä kanssa. Läppä ei ollut hauska ensimmäiselläkään kerralla, tuntuu kuin ukko kiduttaisi minua tahallaan. En vastaa mitään. Nekrologi asettuu nappeja, kytkimiä ja liukusäätimiä täynnä olevan kontrollipöydän ääreen ja lukee pienestä monitorista vihreää kirjoitusta. Sitten hän kääntyy puoleeni.
– No ei tämä niin vakavaa ole. On sinua pahempiakin tapauksia.
– En kyllä tunne ketään.
– Usko pois, eräälläkin putkimiehellä Malmössä on kaksi tuhatta.
– Minkä ikäinen se on?
– Jaa, ehkä nelissäkympeissä, kuinka niin.
– Sitä vain, että mulla taitaa mennä kohta tonni rikki enkä ole vielä kuuttatoista.
Nekrologi vakavoituu.
– Näyttää siltä, että estolääkitys ei toimi vieläkään. Tiedätkö keitä nämä uudet tulijat ovat?
– En. Mutta koko porukka on sekaisin. Tappelevat.
– Se on ikävää, mutta ei välttämättä kovin vaarallista. Onko somaattisia vaivoja?
– Väsyttää. Huimausta. Puutumista ja tunnottomuutta käsissä, välillä vaikea niellä ja puhua. Näkö sumenee hetkittäin. Haju- ja makuaistit ovat heikentyneet. Vatsa sekaisin. Painontunne ajoittain noin kolminkertainen. Ehkä kolme ja puoli.
– Mentaalisia?
– Vituttaa.
– Pysytään asialinjalla. Teillä on ollut depersonalisaatiota ja kaksi kertaa likfånga–kohtaus, se on erittäin vakavaa.
– Siitä nyt on aikaa, olin ihan pentu. Ei ne enää pääse niskan päälle, eikä edes yritä. Ei ole auditiivisia eikä manifestaatioita. Pysyttelevät omissa oloissaan. Ja tappelevat.
– Hyvä kuulla. Meidän pitäisi nyt katsoa ketä tulijat ovat ja mistä ajasta.
– Niin minä vähän arvelin.
– Aloitetaanko?
– Tuota, voisinko saada nukutuksen…
– Ikävä kyllä edelliskerralla yhteys ei toiminut anestesiassa.

Saan mustan kumitutin suuhuni. Nekrologi kiristää nahkaiset rannekkeet nilkoissani ja ranteissani ja piirtää tuolinsa ympärille lattiaan suojaavan suolaympyrän. Vastaanottohuone valmistetaan yhteyteen. Punaiset varoitusvalot syttyvät, ovet naksahtavat lukkoon. Seinien, katon ja lattian sisään viritetyn Merrinin laitteen kentän latautumisesta kuuluu sähköinen minkaisu.

Nekrologi nostaa kruunun jännitettä liukusäätimellä, tunnen latauksen huminan päänahassani ja ohimoillani. Nekrologi laskee kolmesta alaspäin. Ykköstä en kuule, sillä virta kulkee lävitseni ja jokainen lihas kramppaa. Kehoni riuhtoo kahleitani. Leukani koettavat pureutua yhteen. Huudan ilman ääntä.

Havahdun Nordiska Kompanietin naistenvaateosastolta. Kestää hetken tajuta missä olen ja mitä on meneillään. Kruunu ja sähköshokit aiheuttavat lähes aina amnesiaa. Kysyn päivän kassalta, torstai. Kaksi päivää on siis kulunut. Mitähän olen puuhannut? Leukani tuntuu yhä kipeältä ja jäykältä. Olo on raskas ja tokkurainen. Päänahkaa aristaa. Otan bussin kotiin, haluan vain nukkua.

Autotallin ovi on auki, isä rassailee Volvoa tädin miehen kanssa. He ovat niin touhussaan, etteivät huomaa sisäänlivahtamistani. Toivottavasti täti on äidin kanssa kaupungilla. Turha toivo.
– Hagbert, tuleppa tänne. Missä hemmetissä sinä olet ollut? äiti kysyy. Keittiönpöydän äärellä istuu myös täti, kahvikuppi edessään.
– Kaupungilla vain.
– Tiedät aivan hyvin, että et saisi poistua kotoa hoidon jälkeen. Sinä olet sairaslomalla, mitä jos joku koulusta näkisi, nehän syyttäisivät pinnauksesta.
– Anteeksi.
– Vaikka sinulla on tuo… vaiva, niin ei se ole mikään tekosyy sille, että säännöt eivät koskisi sinua ja saisit elää kuin kanat pellossa, täti sanoo mutristellen suutaan. Tiedän jo mikä tädin seuraava lause on.
– Kaikilla on joskus kuolleita. Minullakin on kuolleita sisällä, mutta en minäkään makaa päiväkausia sängyssä ja jää pois töistä sen takia. Sinun pitää nyt ottaa itseäsi niskasta kiinni.
– Sulla on 25 kuollutta. Mulla on vittu 1000.
– Hagbert! Tuollainen kieli on kielletty! Painu huoneeseesi! äiti hermostuu. Mielelläni.
Portaita noustessa kuulen tädin sanovan äidille: – Ei ne kuolleet tartu reippaisiin, sinun pitää laittaa tuo poika johonkin urheiluseuraan. Liikunta on paras lääke, niin se vain on. Meidän Jonaksella ei ole ongelmia ja se on nähdäkseni jääkiekon ansiota.

Kaadun sänkyyn. Olen poikki. Kuuntelen aikani kuolleiden ölinää, mutta onnistun nukahtamaan.

Herätessä suu ja huulet ovat kuivat. Olen nukkunut 16 tuntia. Kuolleet metelöivät. Olo on vain raskaampi Tämä elämä ei ole elämisen arvoinen. Minä saatan tappaa itseni.

 

Kesä lähestyy. Raatojen ja hoitojen myötä haju- ja makuaistini on olematon. Raato-ongelmasta kärsinyt suomalainen runoilija Ernst Ekberg kirjoitti jotenkin että ”jokaisessa maailman ravintolassa / jokaisen ruokalistan / jokainen annos / pussipottumuusia haaleaan veteen”. Ymmärrän nyt täydellisesti mitä hän tarkoittaa. Raatojen kanssa koko maailma on halvinta pussipottumuusia, mautonta ja hajutonta ja aina hieman vastenmielistä.

Tulevaisuudella ei ole tarjota mitään parempaa, en enää kuvittele, että tästä voisi selvitä. Ensimmäinen ajatukseni aina herätessä on, että ei kai sentään tätä. Ei taas. Mutta kukaan ei koskaan tule ymmärtämään epätoivoni syvyyttä, sillä kukaan ei näe haavojani ja arpiani. Kuolleet ovat mielessäni, kohtaukseni eivät juuri näy ulospäin. Siksi minulle ei kai riitä myötätuntoa. Mutta toisaalta, mitä minä säälillä. Ei kukaan voi auttaa, vaikka haluaisi.

Nekroterapeutti ehdottaa, että opettelisin foinikialais-puunilaisia kieliä, sillä monet raadoistani ovat siitä kulttuuripiiristä. En tiedä mitä iloa siitä olisi, Sage Severias on toiminut tulkkina ja yleensä raadot haluavat vain pelotella, välittää jotain käsittämättömiä viestejä ulkomaailmaan, ottaa kehoni valtaansa tai sitten verta, verta, verta, murhaa ja seksiä.

Saan unilääkkeet, jotka tiputtavat minut iltaisin vartissa koomankaltaiseen uneen huolimatta siitä miten kova meininki sisälläni on. Olen silti aina väsynyt. Saan myös kokonaan uudenlaiset estolääkkeet.

Oikeaa annostusta etsitään ilmeisen huolimattoman umpimähkäisesti. Ensimmäisillä kahdella viikolla annos on liian pieni ja saan 12 uutta kuollutta. Ne ovat jonkin maanjäristyksen uhreja ja näen usein hirveitä painajaisia, joissa puristun romahtavien rakennusten alle.

Sitten annosta nostetaan liian suureksi, ja kullini pää tippuu eräänä aamuna vessanpönttöön. Aivan kuin masturbointi tuhannen huutelevan katselijan kanssa ei olisi ollut tarpeeksi vaikeaa. Lääkkeiden innostamina kuolleet alkavat pitää sisälläni jotain muinaista kuntopiiriä, ja heräilen öisin yltä päältä kylmässä hiessä.

Koulussa salakuuntelen kateellisena, kun muut pojat puhuvat yöjuoksuistaan, kaljan maistelusta ja tyttöjen jahtaamisesta. Raato-ongelma estää tuollaiset harrasteet tehokkaasti. Jeanette, ainoaksi jäänyt tyttöystäväni, säikähti pahanpäiväisesti yöhuuteluani, eikä kestänyt, kun vaivuin päiväkausiksi sängynpohjaan painokertoimen noustessa päälle neljään.

Ei kukaan halua olla tekemissä tällaisten raunioiden kanssa. En näytä kovin hyvältä. Olen kävelevä luuranko. Minulla ei ole yhtään ystävää. Kaikki nauravat minulle selkäni takana. Joskus tekisi mieli päästää joku raato puikkoihin ja päästää se kouluun toteuttamaan raivoisia mielitekojaan. En tietenkään niin tee. Tapan vain itseni, kunhan saan sopivan tilaisuuden. Suunnitelmani on hirttäytyä kesällä, kun joudun nekrologiselle osastolle. Siten äidin tai Halan ei tarvitse nähdä ruumistani.

 

Muu perhe on viettänyt vappupäivän Skansenilla, minä tietysti nukuin. Muu maailma elää ja tekee ja kokee, minä nukun, aina. Myöhään illalla Hala tulee huoneeseeni ja herättää. Erittäin varovaisesti astellen tyttö kantaa tarjotinta, jossa on lasi mehua ja kaksi suklaapalloleivosta. Kehun leivoksia, vaikka en maista enää yhtään mitään. Hala istuu sängyn laidalla ja heiluttelee jalkojaan.
– Siellä oli hurjan hurjan hurjan suuri Majbrasa.
– Vau.
– Iskä sanoi, että niitä poltetaan pitämään kuolleet loitolla.
– Niinhän ne sanovat.

– Minkälaista se on?
– Ai kuolleet?
– Niin.
– Se vähän vaihtelee. Joskus niitä ei huomaakaan. Joskus tulee sellainen raskas olo eikä jaksa mitään. Joskus ne puhuvat kovaan ääneen ja on vaikea ajatella mitään. Jos niitä on liikaa niin ne voivat käydä levottomiksi ja silloin on vähän kurjempaa.
– Tuleeko mullekin kuolleita?
– Varmaan, melkein kaikille tulee. Mutta ei sulle tule niin monta tule kuin mulle, älä pelkää.
– En halua niitä. Miksi niitä pitää tulla. Se on ihan tyhmää.
– Ei se ole tyhmää. Jos kuolleita ei tulisi ollenkaan, ihmiset olisivat hölmömpiä. Kuolleita sanottiin ennen vanhaan katekeetoiksi. Se tarkoittaa, että ne ovat opettajia.
Tuo on tietenkin paskaa, satua, jota toistellaan lapsille, etteivät ne pelkäisi teini-iässä väijyvää vaivaa.
– Ai sittenhän sä olet tosi viisas kun sulla on eniten opettajia.
– No enpä ole ikinä ajatellut sitä noin.
Sisko asettuu viereeni. Silittelen vaaleita hiuksia, kunnes tyttö nukahtaa. Kuolleet ovat hetken hiljaa.

 

 

TOINEN LUKU

Puolue ja mummo

Äiti ja isä pakkailevat Volvoa. Teltan keppipussi on hukassa kuten aina, autan etsinnöissä. Hala on levittänyt kaikki lelunsa sotilaalliseen järjestykseen huoneensa lattialle ja käy ankaraa pohdintaa siitä, mitkä pääsevät mukaan. Uimalelut ainakin. Ja ritsa. Barbit eivät kuulemma pärjää Lapissa, ne saavat jäädä kotiin. Minäkään en lähde Abiskoon tänä vuonna. Kirjoittaudun nekrologiselle osastolle kesäksi.

Osaston pihalla isä käskee Volvon ratin takaa ottamaan iisisti. Halaan äitiä ja Halaa viimeisen kerran. Tunnen kyynelten yrittävän silmistä, mutta pidän itkun sisälläni, kunnes Volvo katoaa valkoisen rakennuksen nurkan taakse. Lehdet havisevat pienen puistikon rantakoivuissa. Seison laukkujeni kanssa pihalla pitkään.

 

Osastolla on pirun tylsää. Katsotaan televisiota. Luetaan lehtiä. Olen kaikista nuorin täällä, ei kiinnosta puhua kellekään. Kerran päivässä on pakko jauhaa
paskaa nekroterapeutin kanssa. Valehtelen, että kaikki on ok. Oikeasti olo on kauhea, raadot painavat minut sänkyyn kiinni, huutavat korvani soimaan. Ainoa lohtu on, että se loppuu kohta.

Itsemurhani käytännön yksityiskohdat ovat tuottaneet päänvaivaa. Voisin koettaa hukuttautua viereiseen jokeen tai virittää kaulakiikkuni puistikon puuhun, mutta siinä on paljastumisen riski. Jos epäonnistun, joudun suljetulle tai siteisiin. Yöllä ei voi poistua rakennuksesta, joten sen täytyy tapahtua sisätiloissa.

Lakana käy köydestä, mutta huoneessani ei ole mitään mihin sen kiinnittäisi. Yhteisten tilojen tupakointiparveke on ainoa paikka. Aion sitoa lakanan kaiteeseen ja hypätä. Toivottavasti lakana kestää, pelkkä pudotus toisesta kerroksesta tuskin tekee muuta kuin murtaa nilkat.

Istun useampana iltana huoneessani valmiiksi solmittu lakana sairaalapaitani alle piilotettuna, mutta en uskalla lähteä parvekkeelle.

 

Makaan huoneessani. Olen juuri syönyt pahvisen sairaalalounaan ja luulen, että
koputtaja ovella on hoitaja, joka on tulossa hakemaan tarjottimen pois.
Hoitajan sijaan huoneeseen asteleekin kaksi pukumiestä. Pidemmällä on
aurinkolasit päässään ja kasvot kuin valokuvamallilla. Tunnistan miehen. Olen
nähnyt hänet usein lehdissä ja televisiossa. Tosin näkemissäni kuvissa ilme on
ollut aina raivokkaampi ja kädet nyrkissä. Miehet jäävät vuoteeni jalkopäähän.
– Hagbert Blåm? salkkua kantava lyhyempi mies kysyy. Nyökkään hämilläni.
– Älkää suotta nousko, mies sanoo ja ojentaa kätensä väläyttäen vitivalkoisen
hammashymyn rusketuksen keskeltä.
– Minä olen Svedberg ja tämä tässä on Kristan Bering, me edustamme Puoluetta.
Voisimmeko jutella hetkisen?

Ennen kuin ehdin sanoa hämmennykseltäni mitään, Svedberg laskee salkun maahan
ja asettuu sänkyni viereen. Bering istuutuu ikkunan alla olevan pienen pöydän
ääreen pitäen lasit päässään. Aistin jotain outoa Beringistä, mies istuu
jotenkin luonnottomassa asennossa. Sitä on vaikea kuvailla.

– Mites menee poika?
– Mitäs tässä, levitin käsiäni. Jokin raato korvieni sisälläni kiehnää oudosti aiheuttaen kahisevan äänen ja vingahduksia.
– Mennäänkö suoraan asiaan.
– Ok.
– Katsos Hagbert, me etsimme jatkuvasti lupaavia nuoria ympäri maata, ja seulamme on osunut sinuun. On sanottava, että olemme todella otettuja. 1 000 kuollutta, se on aivan upea summa!
Epäilykseni herää, terveystietojeni ei pitäisi kuulua kenellekään. Huomaan lisäksi, että kahina ja vinkuminen kuuluukin huoneessa eikä pääni sisällä.
– Mistä olette saaneet tämän tiedon?
– Älkää huoliko, tilasi ei ole julkista tietoa. Mutta meillä on… kanavamme. Kuten sanoin, etsimme jatkuvasti lupaavia ihmisiä kaikkialta ja sinä, Hagbert, olet erityisen lupaava. Sanottaisiinko että olet tismalleen sitä mitä etsimme.
– Mihin tarkoitukseen?
– Oletko harkinnut poliittista uraa?
– Siis niin kuin kansanedustaja?
– Mikä vain, korkea virkamies, kansanedustaja, hemmetti Hagbert, sinun lahjoillasi sinusta voisi tulla Tukholman pormestari tai pääministeri, taivas on rajana.
– En nyt oikein ymmärrä. Enhän ole mitenkään erikoinen. Koulussa vedän alle seiskan keskiarvoa, enkä harrasta mitään eikä minua voi sanoa edes vitsillä suosituksi. Mikä minusta tekisi poliitikon?
– Kuolleet, Hagbert, kuolleet ovat lippusi vallan kahvaan.
Olen enemmän kuin ymmälläni.
– Ehkä tämä on helpompi sisäistää, jos näet itse. Kaikki kunnon poliitikot, ainakin kaikki Puolueen kärkimiehet ovat itse asiassa raato-ongelmaisia. Mutta heidän raato-ongelmansa on otettu hallintaan ja käännetty koko kansakunnan yhteiseksi eduksi. Herra Bering, jos voisitte.

Bering nousee seisomaan ja ottaa aurinkolasit päästään. Sitten hän kaivaa silmänsä kuopistaan ja avaa takaraivonsa vetoketjun. Avautuvan pään sisältä paljastuu neljä tai viisi sätkivää, märkää rottaa, jotka on sidottu toisiinsa pienillä, raidallisilla käärmeillä. Svedberg irrottaa yhden rotan varovasti ja nostaa sen sängylle eteeni. Se sätkii ja kastelee lakanan limaan.
– Katsos, herra Bering on itse asiassa 50 rottaa ihmispuvussa. Ja…
Svedberg kääntää rotan selälleen ja avaa vatsan vetoketjun. Rotta kuhisee torakoita.
– Ja jokainen rotta on puolestaan 50 torakkaa rottapuvussa. Tämä on maailman tehokkain vallankäyttäjän malli!
Svedberg nappaa yhden peitolle karanneen torakan ja asettaa sen takaisin rotan sisään. Sitten hän sulkee vetoketjun ja antaa rotan Beringille, joka asettaa sen hapuillen takaisin päähänsä. Käärmeet kietoutuvat rottaan ja Bering sulkee päänsä vetoketjun. Kestää hetken, että saan suuni suljettua.

– Te siis haluaisitte täyttää minut käärmeillä ja rotilla, jotka on täytetty torakoilla. Miksi helvetissä minä ikipäivänä suostuisin tuohon!
– Se hiljentää kuolleet. Saat uudesta muodostasi voimaa ottaa käyttöön kuolleittesi pelko ja raivo ja käyttää sitä eduksesi poliittisilla pelikentillä. Pääset piireihin, joissa sinulta ei ikinä tule puuttumaan mitään. Ihmiset kuule aivan rakastavat sitä! Ja tietysti, mimmit käyvät ihan kuumina, Svedberg sanoo ja iskee silmää.
– Ei tämä nyt kuitenkaan näytä hirveän hyvältä diililtä…
– Arvelinkin että saattaisit sanoa noin. Ei sinun tietenkään tarvitse juuri nyt tehdä päätöstä. Mutta oletko ajatellut tulevaisuuttasi? Mitä sitten kun kuolleita on 1500? 2000? 3000? Mitä enemmän niitä on, sen vaikeampaa sinun elämäsi tulee olemaan. Mutta torakkarotta-mekaniikalla isompi kuolleiden määrä tarkoittaa vain enemmän voimaa ja voimalla saa kunnioitusta ja valtaa. Ministeri Beringillä tässä on 1200 kuollutta ja hän ei koskaan ole voinut paremmin, vai mitä Bering.
Bering sihisee vastaukseksi.
Svedberg kaivaa salkustaan pienen pahvisen rasian ja asettaa sen ikkunalaudalle.
– Pieni lahja Puolueelta.
Miehet poistuvat. Kitkerä rotanpaskan katku leijailee huoneessa, on avattava ikkuna. Pahvirasian päälle on painettu nimeni. Raotan kantta. Rasian pohjalta katselee torakka.

Alkuinhotuksen jälkeen alan pohtia ehdotusta. Nekroterapeutin istunnossa en jaksa edes esittää kuuntelevani, katoan ajatuksiini. Illan tullen en solmikaan hirttoköyttä. Sairaala on hiljentynyt yöpuulle. Torakka rapisee rasiassa pöydällä. Herra Bering itse asiassa näytti päälle päin loistavalta. Komea ja pitkä mies. Ilmeisen rikas ja vaikutusvaltainen. Olisivatko torakat, rotat ja käärmeet sen pahempia kuin raadot…

Avaan rasian. Kannen sisään on painettu käyttöohje. Poimin torakan ja asetan sen hiuksiini. Se kipittää korvalehdelle, kutittelee korvaa tuntosarvillaan ja ryömii sitten sisään korvakäytävään.

Kohta Sage Severias tarkentuu tietoisuuteeni hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta katoaa ennen kuin ehtii sanoa mitään. Sydämensyke kiihtyy. Kämmenet hikoavat, niskaa pitkin nousee kylmää sähköä. Olo on levoton, mutta hyvällä tavalla. On pakko nousta sängystä. Kävelen huoneestani yhteisiin tiloihin. Siellä ei ole ketään. Menen tyhjälle tupakkaparvekkeelle. Voisin palata huoneeseen ja hakea köyden, kukaan ei estäisi. Viileä yöilma tuntuu miellyttävälle iholla. Kuolleet ovat hiljentyneet. Olo on… Hyvä! Hämmästyn melkoisesti, en paina juuri mitään, ajatukset tuntuvat kirkkailta. Tämä on ensimmäinen konkreettinen toivonpilke. Voisiko tästä selvitä hengissä?

Väsymys on poissa. Pääni on nautinnollisen hiljainen paikka. Kävelen ympyrää huoneessani ja fantasioin yksityiskohtaisesti siitä, kuinka näytän kaikille kiusaajilleni kaapin paikan sitten kun olen iso kiho. Fantasioin naisista, jotka tulen kaatamaan. Masturboin pitkästä aikaa. Itse asiassa viidesti. Se on taivaallista. Nukahdan vasta aamun valjettua.

Aamulla olo on vielä hieno, mutta jo lounasaikaan kuulen ensimmäiset kuolleiden äänet. Painontunne palaa asteittain. Raivostun nekroterapeutin typeriin kysymyksiin ja paiskaan tuolin seinään. Terapeutti pitää sitä hyvänä merkkinä. Miten vain. Olo on kauhea, kädet tärisevät. En saa happea. Kuolleet potkivat sisäelimiäni. Menen joen rantaan ja rojahdan penkille. Täytyy soittaa Puoluetoimistoon ja pyytää heti lisää torakoita tai sukeltaa jokeen, en enää kestä yhtä hetkeä tätä paskaa. En vain voi vielä liikkua, painokerroin on kohonnut johonkin ennen kokemattomaan. Rotjotan puistonpenkissä kuin betonisäkki.

 

Vihreään samettitakkiin pukeutunut mummo istahtaa vierelleni penkille. Kolme lentävää sorsaa huomaa vanhuksen ja laskeutuu jokeen eteemme. Mummo heittelee rantanurmelle leivänmuruja. Sorsat, kaksi urosta ja yksi naaras nousevat joesta ja pyörivät kaakattaen aivan jaloissamme. Leivänmurut loppuvat. Naaras asettuu nurmelle nukkumaan. Urokset vahtivat sen unta. Olen edelleen lähes halvaantunut raatojen painosta, voin hädin tuskin liikuttaa päätäni.

– Sallitteko, mummo sanoo ja kääntyy puoleeni. Vanhus ojentaa kätensä ja vetää jotain korvastani. Vanhus katselee kuollutta torakkaa ja heittää sen nurmelle. Toinen urossorsa nappaa sen suuhunsa. 
– Pahoittelen etukäteen, että tungettelen, ja voitte jättää vastaamatta. Montako niitä on? vanhus kysyy kääntämättä katsettaan sorsista. Pitää ponnistella, että saan sanat suustani.
– Anteeksi mitä?
– Kuolleita. Montako sinulla on?
En nähnyt mitään syytä olla kertomattakaan.
– Yli tuhat.
Vastaus saa vanhuksen nostamaan katseensa sorsista minuun päin. Nainen hymyilee niin leveästi, että kasvot näyttävät katoavan ryppyihin.
– Melkoista, melkoista, vanhus sanoo lopulta ja jatkaa:
– Tuo torakka… Armeijalta? Joku liivijengi? Propagandaministeriö? Puolueen miehet? Terroristit? Mainosmaailman kykyjenetsijät?
– Puolue.
– Aivan. Aivan. Taisi olla ensimmäisesi. Tuntuiko hyvältä?
Koetan lähteä liikkeelle, mutta raajat eivät nouse. Alan hermostua.
– Kuka… sinä olet?
– En kukaan, vanha hölmö vain. Mutta meillä on jotain yhteistä. Minullekin on tarjottu diiliä, jo 50-luvulla. Ja vaikka siitä on puolen elämän verran aikaa, niin muistan ikuisesti miltä torakkalaskut tuntuvat. Älä huoli, se menee kyllä ohi. Mutta lienee parasta, ettet yritä liikkua vielä.

Raatojen levottomuus oksettaa. Tilanne on todella nihkeä. Koetan jatkaa keskustelua saadakseni huomion siirtymään johonkin muuhun kuhinasta ihoni alla.
– Montako raatoa sulla on?
– Oi, yli 5000.
Vanhus puhuu paskaa. Ei se olisi elossa enää. Tai ainakaan noin hyvässä kunnossa.
– Usko pois. Ja lisää tulee, vanhus naurahtaa. Nainen riisuu samettitakin ja asettaa sen varovasti vierelleen penkille. Sitten hän nostaa silkkipaidan hihaa ja näyttää käsivarttaan. Iho suorastaan kihisee, sadat kuolleet pyörteilevät kädessä. En ole koskaan nähnyt mitään sellaista.
– Miten? Onko sulla niitä rottia?
– Ei sentään, ei ikinä. Ei rottia, ei käärmeitä, eikä edes torakoita. Enkä suosittele sinullekaan sitä tietä. Se syö sielun se. 
– Miten pysyt hengissä? Lääkkeillä?
– Ei, ei lääkitystäkään.
– Miten sitten tappelet niitä vastaan.
– Siinäpä se juju onkin. En tappele. Minä hyväksyn kuolleet itsessäni.
– …
– Ja on olemassa salaisuus. Voin näyttää sen, vaikka saman tien. Onko sinulla johtohenkeä?
– Sage Severias.
– Voisinko puhua hänelle?

Severias tarkentuu tietoisuuteni, pyydän sitä kuuntelemaan. Vanhus puhuu Severiakselle kielellä, jota en ymmärrä ja asettaa kätensä lapojeni väliin. Sitten, aivan äkkiä, oloni kevenee.

Hyppään seisomaan, tuntuu kuin voisin leijailla taivaalle. Katson käsiäni, ne ovat hehkuvan värikkäät ja terävän yksityiskohtaiset. Haistan rannan tuoksut: ensin joen hieman tunkkaisen tuoksun, sitten tulevat muut. Kumarrun ja vedän sieraimiini leikatun nurmikon, puut, kaiken. Kuulen pikkulintujen laulun. Torkkuvien sorsien sulat kiiltelevät jalokivenvihreinä auringossa. Tuijotan koivua, miten helvetissä siemen voi muuttaa hiekan ja vesisateen tuollaiseksi valtavaksi olennoksi? Maailma on ihme! Liikutun kaiken kauneudesta niin, että haukon henkeä.

– Siinä se on aina ollut, et vain ole hetkeen nähnyt sitä, vanhus sanoo ja hymyilee, – nauti vielä hetki, mutta saat omasi kohta takaisin. 6000 kuollutta on minullekin paljon.
Säpsähdän transsistani, mutta olo on yhä leijuvainen. Istun vanhuksen viereen. Vanhus näyttää kauniilta, hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hymy tarttuvaa mallia.
– Joillekin annetaan isompi määrä, joillekin ehkä liikaa, vanhus sanoo.

Istumme tuijotellen kimaltelevaa jokea.

– Et varmasti usko minua, kun väitän, että raadot ovat tavallaan rikkaus, vanhus sanoo ja jatkaa, – ne päästävät maailman sydämeesi. Ainakin jos kaikki menee kuten tarkoitettu ja pystyt antamaan sen tapahtua.

Vanhus aloittaa tarinan. Aikojen alussa kuolleet olivat katekeettoja, kiertäviä opettajia. Muinoin ihmiset ymmärsivät, että kuolleiden viisaus teki kantajistaankin viisaampia. Kuolleet auttoivat taiteilijoita ja ihan tavallisiakin ihmisiä näkemään syvemmälle maailmanpinnan alle.

Vanha nainen puhelee rauhallisesti, kertoilee menneistä. Rooman aikoihin raato-opettajiin yhdistettiin kaikista korkein hyve, gravitas. Sitä arvostettiin varsinkin johtajissa. Gravitas tarkoittaa jotakuinkin arvokkuutta ja persoonan voimaa, mutta sananmukainen käännös on paino tai raskaus, juuri se, mitä kuolleet tuovat ihmiseen. Ihmiset aistivat vaistomaisesti henkilöstä, että tämä on kestänyt paljon ja selvinnyt kantamuksestaan ja on siten vahva ja luotettava, jykevä turva, jonka puoleen kääntyä vaikeina aikoina.

Suurta kuolleiden määrää pidettiin siis arvokkaana ominaisuutena. Vanhuksen mielestä nykyajan mouhoavat torakkarottapellet ovat kauhea ja perverssi väännös alkuperäisestä, viisaasta laumanjohtajan mallista, vaikka niitä yhdistääkin raatojen määrä. Ihmiset kaipaavat varsinkin suurten muutosten aikoina vahvoja johtajiaan vaistomaisesti, ja Puolue sekä muut opportunistit käyttävät hyväksi tätä sisäsyntyistä taipumusta, yleensä hirvein seurauksin.

Mutta kuten monet asiat, jotka ovat meille hyväksi, myös kuolleet ovat erittäin epämukavia. Niinpä ihmiset aikojen saatossa alkoivat inhota kuolleita. Keksittiin erilaisia tapoja vältellä ja estää kuolleiden pääsyä ihmisiin. Neuvottiin olemaan kuuntelematta kuolleita, jotta ne hiljenisivät. Joissain kulttuureissa kuolleet on kielletty, mikä on tietysti aivan absurdia. Kuolleita alkoi olla enemmän ja enemmän vailla kotia, kun ihmiset eivät antaneet niiden tulla itseensä. Siksi joillekin herkille voi tulvahtaa talon täydeltä kuolleita, jos ovi jää vähänkin raolleen tai jos jotain ikävää sattuu. Ja kun on ahdasta, alkavat hankaluudet.

– Mutta raatojen kanssa voi oppia elämään, oli niitä miten paljon tahansa. Lopulta se tapahtuu, raatosi rauhoittuvat ja tulevat osaksi sinua ja sinä niitä, vanhus sanoo. Uskon häntä.
– Nyt minun on annettava nämä ystäväsi sinulle takaisin, sisälläni on melkoisen poltteleva hurmos päällä.

Tunnen raskauden palaavan olentooni, mutta olo ei tunnu niin musertavalta kuin aiemmin. Sage Severias ilmoittaa vajaan 300 sielun jääneen jälkeen, sillä ne tapasivat omaa heimoaan vanhuksen sisällä.

Mummo pukee vihreän samettitakkinsa päälle ja alkaa tehdä lähtöä. Minullakin on jo nälkä, voisi palata osastolle.
– Sinulla on vielä pitkä ja kivinen matka, että saat tuon raatolauman hallintaasi. Mutta unohda torakat ja rotat, se ei ole kestävä ratkaisu. Anna mieluummin toisten ottaa osa kantaakseen niinä päivinä, kun et itse jaksa.

Kiitän vanhusta. Mummo heilauttaa kättään ja lähtee köpöttelemään rantapolkua. Se huikkaa vielä muutaman askeleen päästä:
– Tulet vielä huomaamaan, että kuolleiden puutarhojen pimeydessä kukkivat kauneimmat kukat.

Kanttiinin seisonut kahvi on hyvää. Haukkaan pullaa. Makuaistini on palannut.


Teksti ja kuvat: Bunkkeri-eno
Kuvamanipulaatioissa käytetty materiaali: Turbosquid, Shutterstock

(74 vierailua, 1 vierailua tänään)
Palautteesi on tärkeää, sillä se auttaa tekijöitä kehittymään. Scheißea!Aivan hyvä! (+9 pistettä, 9 äänestä)