Kesäpäivä roikkuu niskassa kuin vanha ryyppykaveri, lähmii märillä kourillaan ja hönkii lämpimänkosteita päin naamaa. Laamanen hyppää kaivinkoneen ohjaamosta tantereelle ja julistaa kahvitauon kuin minkäkin joulurauhan. Kosonen on toisena lapiomiehenä ja roiskaisee teräslapionsa ravin reunalle. Minä tökkään omani ojan pohjaan, koska tiedän, että Laamasta se vituttaa. Kosonen tohkailee vielä eväsrepussaan, kun Laamanen jo ryystää pitkiä iänikuisesta emalikupistaan ja mäystää nisua suu auki. Könyän ojasta ja koukin repustani pätkän meetvurstia, lämmintä ja hiostunutta kuin tissien väli. Heittäydyn mahalleni nurmelle ja vätkytän makkaraa poskesta toiseen, elättelen toivoa, että se huomaamatta sujuisikin nieluun. Iltapäivä repalehtii kuin allakan sivut, mukamas suuntaa vailla. Sytytän liian monennen sätkän.

Heinikon rajassa sattuu silmiini sittisontiainen. Se mennä jukertaa jonnekin, arvatenkin tulossa mistä lie. Köntsehtii, tökkäilee ja keikkalehtii, hilkulla ettei selälleenkin. Poimin maasta oksankämyn ja tökötän sen sittapörriäisen eteen. Otus astuu usuttamatta oksalle ja mennä jyhmii sitä pitkin. Oksa käy lyhyeksi, mutta nostan jatkoksi maasta toisen. Sontiainen vaihtaa oksaa lennosta ja kömpii edelleen. Käännän piruuttani oksan toiseen suuntaan ja kömpiäinen jatkaa sinne, mistä tulikin. On siinäkin kiireet! Naurattaa melkein, muttei sentään niin paljoa, että jaksaisin hörähtää. Vedän heinäseipään pituiset henkoset ja katson sontiaisen kömpelöä kulkua takaisin minne liehensä. Nurmi vieressäni kahahtaa. Laamasen linttaan astuttu turvakenkä putoaa tuomiopäivän lailla rasahtaen sittisontiaisen sinisenmustaan niskaan ja tuo tullessaan koko naftankatkuisen, rasvatahraisen äijävuoren. Pasuuna soi, Kosonen nuolee murusia viiksistään, oikoo hanskojaan. Laamanen starttaa koneen ja näen hytin lasin läpi, kun se kiroilee lapiotani. Laskeudun monttuun, vedän länget nöyrään niskaani ja käyn tonkimaan, minäkin.