Kirjekuori oli arkisen ruskea, eikä siinä ollut lähettäjän nimeä. Vain kirjoituskoneella kirjoitettu Reinon nimi ja osoite. Reinon rinnassa moukahti. Hän painoi kirjeen poveaan vasten ja vilkaisi naapurin tienhaaraan. Huttusta ei näkynyt, joten Reino repäisi kuoren auki vapisevin sormin. Sisällä oli monistettu tervehdys Jallun toimitukselta sekä toinen, valkoinen kuori, johon oli kuulakynällä tekstattu vastaanottajaksi “Nimim. Ison Talon Sonni -45”. Kuori oli mytistyä ison ja äkkiä kovin hikisen kouran puristuksessa. Reino raplasi kuoren auki ja veti ulos puolilleen kirjoitetun kirjearkin. Hän hori rivejä ja sanoja ensin sieltä täältä: “Vastasin ilmotukseesi… isotissinen, persevä nainen… unelmoinu oikein tosi Sonnista… muuttasin jo elokuusta… jos laittasit kuvan jossa oot mulukkusiltaan… Nimimerkillä: Sonniton -60, Poste restante, Oulu”. Reinon oli otettava tukea postilaatikosta.

Seuraavana päivänä Reino oli tienhaarassa jo puoli tuntia ennen postiauton tuloa. Polaroid-kuva alastomasta Reinosta pirtin rappusilla, täydessä taistelutanassa ja maitopurkki mittakeppinä, oli piilotettu kuoreen kaksinkertaisen ruutupaperin väliin niin, ettei varmasti näkyisi läpi. Postikuski lipaisi markkaviidenkymmenen leijonamerkin kuoren nurkkaan ja vilkaisi Reinoa alta kulmiensa:
– Vai että sonnikaupoille? Reino röhisteli kurkkua ja maksoi sanomatta mitään.

Reinon naamaa kuumotti vielä, kun Posti-Kurttilasta ei näkynyt enää kuin pölypilvi. Sydän molskahteli rintaontelossa kuin sumppuun sullottu hauki. Juhannuskesän kevyt viri sipaisi posken kananlihalle ja timotei kahisi kuin näkymätön käsi olisi pöyhötellyt karkeaa tukkaa. Oranssinkirjava perhonen lekutteli postilaatikon ohi niitylle. Perhosia oli kaikkialla: valkoisia, keltaisia ja violetteja. Oliko niitä aina ollut näin paljon? Nokkaan hunajoi tienravin siankärsämö ja mesiangervo ja haarapääskyt tirskuttivat puhelinlangoilla rivissä kuin nuotit viivalla. Elokuu oli vielä tuskallisen kaukana, mutta silti jokainen aisti pumppasi sisuskaluihin onnea milteipä kipeästi värisevänä sähkövirtana. Haaranperissä tykytteli mukavasti, kun Reino käveli selkä takakenossa tienhaarasta kotipihaan pitkin. Laitumella märehtivät lehmät kääntyivät haalein ilmein katsomaan koivukujalla kulkevaa Reinoa, joka laulaa hyrritteli:
– Kuljeksin riemuissa Pariisin yön, yksin ja etsin ja etsin mä vain…

Reino laskeskeli kirjeen menomatkaan kuluvan pari päivää ja jos Sonniton vastaisi heti seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, olisi vastauskirje tienhaarassa pyhänseutu huomioonottaen seitsemän tai kahdeksan päivän päästä. Reinoa harmitti jo, ettei ollut laittanut kirjeeseen puhelinnumeroa, mutta toisaalta olisi mukava saada Sonnittomasta ensin valokuva ja syventää suhdetta vasta sen jälkeen. Pihalla ja pirtissä oli sitä paitsi vähintäänkin riittävästi järjestelemistä ennen kuin se olisi naisenkestävässä kunnossa.

Seuraavina päivinä Reino ei malttanut kunnolla istua syömään, vaan haukkoi sinistä lenkkiä ja limppusiivuja puolijuoksussa. Hän liippasi viikatteen ja pian lakosi nokkospehko liiterin nurkalta. Pihamaalle hän taalasi vanhan pesuvannan, jonka täytti mullalla ja siirsi siihen pirtinseinustalta äiti-vainaan nupullaan olevan keisarinkruunun. Lisäksi oli kunnostettava aitaa, korjattava saunan renksottava ovi ja uusittava lauteiden istumaosa, sudittava navetan pahiten ravistuneeseen eteläseinään punamaalia ja naulattava pirtin akkunan myykilauta. Päivät venyivät iltayöhön saakka, mutta juhannuskesällä valoa riitti eikä kuuden lehmänkantturan lypsämisen lisäksi ollut päällekaatuvia peltotöitäkään.

Seuraavalla viikolla Reino alkoi kälpäillä postilaatikolla jo hyvissä ajoin ennen Posti-Kurttilan tuloa. Huttusella kun oli muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi tapana lenailla Reinonkin postit läpi ja hän tietäisi heti, jos Reinolle tulisi joku tavallisuudesta poikkeavan näköinen kirje. Torstaina Kurttila kysäisi Kainuun Sanomia Reinolle ojentaessaan:
– Sonnin ostajaltako Reino outteloo postia?
Reino ropelsi Kainuun Sanomat auki jostain ensimmäisen aukeaman tienoilta.
– Enpähän… tiiä niin… Jaa, van katohan, se on tuo Gorpatsovi lehessä.

Sen jälkeen Reino ei enää iljennyt odotella postilaatikolla, vaan keksi jotain työntapaista näköetäisyydellä ja kävi heti Posti-Kurttilan lähdettyä tarkistamassa postit. Kirjettä Sonnittomalta ei vain näkynyt, ei kuulunut. Reino oli saanut pirtin siivottua ja istuttanut ikkunalle palsaminkin ja yhä useammin hänen touhukas kunnostelunsa ja siivoilunsa pysähtyi ja hän jäi tuijottamaan mietteissään jonnekin kaukaisuuteen.

Parhaat heinäntekohelteet saunottivat timoteiniittyä ja linnut olivat taas kuin tulleet tolkkuihinsa alkukesän jatkuvan laulannan jäljiltä ja keskittyivät nyt sirkuttelun sijaan keräämään tunkion liepeiltä kärpäsiä alati nälkäiselle jälkikasvulleen. Huttusen kelhillä ryskyi jo niittokone, mutta Reino ei saanut tartuttua touhuun. Lehmät hän lypsi kuin unissaan ja usein sattui niin, että lypsykki sai potkaistua puolillaan olevan sankon nurin ja Reinon maitoautolle taalaama tonkka oli tavallista kevyempi. Muuhunkaan touhuun ei oikein tuntunut saavan sielua mukaan ja Reinon tyhjyyteentuijottelut venyivät pidemmiksi ja pidemmiksi. Postilaatikon hän kävi edelleen tarkistamassa joka päivä, mutta jo enemmänkin tavan vuoksi kuin toiveikkaana.

Kesä oli hoippumassa jo elokuun puolelle, kun Huttunen kopisteli yhtenä alkuiltana Reinon pirttiin. Reino istui kiikkustuolissa, tupakki sormissa savuten ja tuhkapää venyen mittaa. Huttunen kynsäisi niskaansa:
– Reinoko ei meinaa heinäntekoon kopeutua ollenkaan tälle suvelle?
Reino pukkasi nilkallaan vähän vauhtia kiikkutuoliin. Lattialankkujen ja tuolin liitoksien marahtelut kuulostivat kuin humalaiset kurjet olisivat ärähdelleet toisilleen etäisen suoaukean laidoilta.
– Ka enpä tiiä heinänteosta. Mahan laittaa Lihakuntaan koko kantturat.
Huttunen seisoi edelleen ovensuussa joutui kynsäisemään niskaansa uudestaan.
– Elä veikkonen! Hyvin lypsävät lehmät?
Reino tumppasi tumpin tuhkakuppiin ja puhalsi pitkään.
– Eiköhän tässä oo tähän ikään tullu kateltua lehmiä jo ihan nokko.

Lihakunnan auto kävi hakemassa Reinon viimeiset kolme lehmää elokuun lopulla. Huttunen oli ostanut kolme parasta lypsäjää ja vuokrannut lisäksi timoteipellon viiden vuoden sopimuksella. Kajaani-yhtiölle Reino myi pystyyn isonlaisen kuusikkopalstan. Osuuspankin virkailija pyöräytti Reinon pankkikirjaan kaikesta tästä sievän luvun ja kotimatka kävi pitkäripaisen kautta.

Syksy puisteli lehdet puista ja pohjoiseen kääntyvät tuulet puhkuivat kylmänhengellään ensin suot kieräksi ja järvet jäähuppuun, sitten laskeutuivat ensilumen riekaleet. Tuli talvisydän, joka retuutti selkosia poikkeuksellisen naukeilla pakkasilla eikä mustaa maailmaa valaissut kuin yksi raa’an värinen hehkulamppu ja ikkunalle kuivuneen palsamin takaa erottui vain aamupäivän hämärä, joka löi kylmää kättä iltapäivän hämärälle. Pirtin kattovuoliaisissa kasvoivat hämähäkinseitit ja pöydillä pulloläjät ja ruoantähteiltä löyhkäävät lautaspinot. Tuli kevättalvi ja auringonvalo sai järven jään moukumaan railoina ja Reino sen kuin istui kiikkustuolissa ja poltti ja huiteli ryyppyjä, minkä ei maannut sängyssä. Tulivat jääpuikot räystäisiin ja hanki painui silmissä, sulivat eteläseinustat ja puiden juuret, sitten pelloille pälvet, jotka levisivät päivä päivältä, milloin ei talvi pannut kamposiin ja vetänyt vielä hetkeksi lumipeittoa päälleen.

Huhtikuun lopussa, Jyrin päivänä, kopisteli Huttunen porstuan läpi ja aukaisi oven ja rontosteli pirttiin. Reino makasi pirtin penkillä, lömppimuki rinnan päällä. Huttunen jäi tapansa mukaan ovensuuhun seisomaan, paksu nippu sanomalehtiä sylissään.
– Oesi taas tätä postia… oli taas sinun postilaatikko niin tukoksissaan, että Kurttila oli joutunna laettamaan tämän päevän lehen minun laatikkoon.
– Paa siihen toolille, Reino murahti ja kulautti lömppiä.
Huttunen laski postinipun ovensuupenkille.
– Sitte näkkyy olevan joku kirje, vae pakettiko tämä on… van eihän sulla sonnia vissiin pitäsi olla?
Lömppi meni väärään kurkkuun ja Reino räjähti röhisevään yskään.

Keittiönpuoleisesta ikkunasta näki maantielle päin. Reino katseli rasvoittunut tukka pöhöllään niin kauan, että Huttunen kääntyi tienhaarasta kotitalonsa suuntaan. Hän nosti valkoisen kirjekuoren ikkunan valoon, lähelle kasvojaan. Se oli kokonaisen paperiarkin kokoinen ja sen sisällä oli jokin pahvia paksumpi, neliönmuotoinen esine, melkein kirjekuoren lyhyemmän sivun mittainen kanttiinsa. Reinon nimi ja osoite oli kirjoitettu kuulakynällä ja vasemmassa yläkulmassa luki: “Läh. Sonniton -60, Poste Restante, Oulu”. Ja oli piirretty sydän! Kieli tarttui kitalakeen. Pirtin kello raksahteli kuin jonkin ison eläimen selkärankaa olisi väännelty luokille. Reino raivasi keittiön pöydän tyhjäksi pulloista, purkkilihatölkeistä ja kahvikupeista ja sanomalehdistä ja täyteen tumpatuista kahvitasseista yhdellä pyyhkäisyllä niin, että keittiö romisi ja kilkkui ja rämähteli. Hellalla vellikattilaa litkivä Killi rääkäisi ja ryntäsi vauhkona vasten porstuan ovea niin kovalla voimalla, että sai sen auki ja liukeni ulos vielä ennen kuin viimeinen kahvilautanen oli lopettanut kahnuttavan pyörimisensä hellan eteen naulatun, sinkkisen kipinäpellin päällä. Reino vetäisi lian tummentamaa paidanhihaa kämmensyrjänsä peitoksi ja hinkkasi kyynärvarrellaan vahakankaista pöytäliinaa, johon oli piirtynyt vajaita ja täysiä tuhkan mustuttamia ympyröitä kahvikuppien ja Gambinapullojen tahmaisista pohjista. Ei se puhtaaksi tullut, mutta sai riittää, tärkeintä oli ettei puhtoiseen kirjekuoreen tarttuisi törkyä. Kirje oli liimattu huolella kiinni eikä Reino saanut läppää avattua lian ja tupakan tummentamalla peukalonkynnellään. Pöydällä lojui lukemattomista teroituksista lyhyeksi kulunut ja taas tylsynyt puukko, jonka Reino noukki käteensä. Sen terään oli kuivunut Lihakunnan lehmäkauppojen päällisenä lähettämän purkkilihan rasvaa. Reino sylkäisi terään ja pyyhkäisi sitä housuihinsa. Ei tullut puhdasta siitäkään, mutta Reino sujautti terän kuoren yläreunasta sisään ja viilsi sen varovasti auki. Puukko kalahti pöytään ja hän kallisti kuorta ja sujutteli sen sisällön käteensä. Äänilevy. Pahvisessa kotelossa. Kansi oli mustavalkoinen, varmasti halvalla painettu. Kansikuvassa seisoi Reino, pirtin portailla, vailla rihman kiertämää, kumiteräsaappaat jalassa ja maitopurkki antamassa mittakaavaa miehiselle ulottuvuudelle. Jostain toisesta kuvasta oli leikattu Reinon päähän natsiupseerin koppalakki ja portaille seisoskelemaan lammas, ties missä epäilyttävässä mielessä. Kuvan yläreunaan oli kirjoitettu paksusti ja rumalla tekstillä “Maamiehen Tietolaari” ja alareunaan vähän pienemmällä “Ison Talon Sonni”.

Reino puristi levyä rystyset vaaleina ja lopetti vasta kun paketin sisällä oleva vinyyli paukahti halki. Hän huomasi istuutuneensa keittiön rahille. Korvakalvoissa humisi kuin olisi jymyytelty aaltopeltilevyä tuulessa ja veri tuntui paenneen päästä kokonaan. Henki kulki kireäksi puristuneen kurkun ja yhteenpurtujen hampaiden läpi rohisten ja jalat vatkasivat niin, että lattialle pudonneet pullot ja purkit helisivät. Reino painoi päänyökkään, melkein pöytäliinan kelmeään vahakankaaseen asti ja haukkoi henkeä. Sitten hän riuhtaisi itsensä pystyyn yhdellä liikkeellä ja rahi kaatui kolinan kanssa. Hän rytälti rojun läpi pirtin uunille ja raastoi levypahvin niin pieneksi silpuksi kuin raivosta kankein sormin sai ja hampaiden välistä roiskui sylki ja perkeleet. Hän heitti silput uuniin tyhjien piimäpurkkien ja tuhkan sekaan ja halkoi vinyylilevyn perään ja yritti sytyttää tulitikkua, mutta kädet eivät totelleet ja tikut katkeilivat ja sammuivat niin kauan, että Reino paiskasi ne niine hyvineen uuniin ja paukutti uuninluukkua kiinni niin, että lopulta yläsarana petti ja uuninranssille valahti keko muurauslaastia.

Reino seisahtui ja tarttui kaksin käsin tukkaansa. Henki kulki tasaisemmin, mutta päässä kaikki tuntui mustalta. Oli kuin rintaan olisi pantu sydämen tilalle musta, kuivan pien koppuroittama kintas, joka pumppasi jotain mustaa ja paksua koko ruumiin täyteen. Pirtti oli hämärä ja sikainen kuin eläimen luola. Ikkunalla repsotti ruutikuivaksi kuihtunut palsami. Ei tullut hääpirttiä tästä. Oli keksittävä muut suunnitelmat.

Iltapäivän taivas oli matala ja harmaa. Se painoi lumen alta paljastunutta, ruskeaa maata kuin tukehduttaen, eikä syksyllä laonneiden, lahojen heinien alta ollut vielä noussut ensimmäistäkään uteliasta ruohonpiikkiä. Koleus kietoi kuristajan kätensä pellon takana oksattomana seisovan koivikon ympärille ja kosteantuhruinen upetto maalasi pirtin punaiset seinät miltei mustaksi. Reinon nenänpäästä roikkui pisara. Hän pyyhkäisi sen flanellipaidan hihaan ja kierrätti katseensa ympäri pihan. Pihakuusi seisoi tummana kuin hautajaisvieras ja riiputti oksiaan alakuloisesti. Sieltä täältä rakennusten huopakattojen räystäiltä tipahteli hiljaisia pisaroita. Maantien takaa Huttusesta kuului vaimeaa traktorin murinaa, mutta Reinon ruosteenkirjava Massikka jökötti liiterin kulmalla siinä, mihin se oli syksyllä jäänyt.

Reino kohensi haulikon olkaremmiä ja lontosti kumiteräsaappaat louskahdellen navetan kulmalle johtavalle polulle. Hän pyyhkäisi ohimennessään navetan eteläpäädyn seinää. Sormeen tarttui punaista. Hän jatkoi ohi navetan nurkalla kenottavan ulkohuussin ja seisahtui tunkion laidalle. Se uhmoi edelleen väkevää, sulavan sonnan hajua, vaikkei siihen ollut talven aikana heitetty yhtään talikollista. Reino nosti haulikon olkaukseltaan ja napsautti varmistimen pois. Hän kääntyi selin tunkioon ja asetteli Baikalin piiput päättäväisesti leukansa alle. Sementtinen taivas oli painunut entistäkin alemmas ja pilvet hautoivat pellonreunan puiden liikkumattomia latvoja. Ymmärsi hyvin, mitä tarkoitti äiti-vainaan sanonta “seisoo ku Jyrin päivä”. Reino hapuili peukalonsa liipasimelle. Metalli oli liukasta kuin öljytty. Polvet löivät loukkua. Hän sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Palleakin tärräsi. Nyt… enää… painettava… liipasin…

Silloin heinäladon nurkalta kuului kissan naukaisu. Haulikko oli tipahtaa Reinon otteesta. Killin porrisko, perkele! Sehän piti tappaa ensin, ettei jäisi kitumaan ja Huttusen ammuttavaksi. Reino laski haulikon poikittain eteensä ja harppoi ääntä kohti heinäladolle.

Heinäladossa oli hämärää ja piti antaa silmien tottua ennen kuin näki mitään. Killin vaalea kaulakuvio vilahti matalan heinäkasan taakse. Reino heilautti haulikon ampuma-asentoon, mutta Killi kerkesi pois näkösältä. Hän kiersi haulikko tähtäysasennossa heinäläjän taakse ja maanitteli:
– Kss, kss… tulehan, Killi!
Heinien seasta kuului Killin matala maukaisu. Reino astui lähemmäs ja kuuli toisen, heiveröisen piippauksen. Vielä askel ja hän näki Killin kieppautuneen kerälle heiniin muokattuun pesään. Kissan nisille potalteli kasa nyrkkiäkin pienempiä penikoita, jotka päästelivät ohuita vinkaisuja. Reino tähtäsi pesää haulikolla, mutta pian piipun jyvä hävisi sumuun ja poskelle tirahti kylmän tuntuinen kyynel. Reino laittoi varmistimen päälle ja nosti haulikon olkaukseen. Hän noukkasi yhden pennun käteensä. Se oli vielä silmätön, mustaharmaaraitainen. Se aukoi vaaleanpunaista suutaan ja yritti pöngätä jaloillaan tukea Reinon likaisesta kourasta. Kuiva heinä haisi samalta kuin lapsena ja Killi kehräsi tasaisesti, matalalta. Oli kuin rinnan ympäriltä olisi katkennut vannas. Reinon silmistä valui vesi roitonaan ja suu vetäytyi arkaan hymyyn. Ties kuinka pitkästä aikaa.

Teksti: Make Sund
Kuva: Bunkkeri-eno