Vanha mies heräsi aamunkoitteessa. Mökki oli kylmä, kamiinan tuli oli päässyt sammumaan yön aikana. Housut olivat kylmät. Paita vielä kylmempi. Lihaksia särki aivan kuin olisi tehnyt liikaa töitä, vai oliko romisko iskemässä. Hengitys höyrysi kun mies vuoli kiehisiä ja kirvasi kitkerästi. Liekit kasvoivat nopeasti. Mies kyyristeli lämmönlähteellä hyvän tovin, tuijotteli tulta mieli tyhjänä, katse lukittuna ei-mihinkään. Lopulta oli pakko lähteä heittämään aamuvedet. Mies rikkoi vielä ohuen jääkerroksen ja kauhaisi kuksalla sinkkiämpäristä vettä nokkapannuun ja nakkasi pannun levylle ennen kuin astui ulos matalasta ovesta.

Kaamos oli taittunut jo aikaa sitten. Aamutaivas oli suht’ valoisa ja mäntymetsään raivatun pienen pihakentän lumipeite hohti sinervänä. Mies oli vielä hieman unenpöpperössä, mutta napakka pakkanen herätti nopeasti. Paluumatkalla kusipolulla mies otti ihan muutaman juoksuaskeleenkin, aamukahvi ja -sätkä houkuttelivat. Mies oli jo avaamassa ovea kun hän äkkiä huomasi ne. Jäljet.

Jäljet kulkivat mökin toiselta nurkalta pihapiirin läpi, laskivat saunapolkua alas rantaan ja jatkuivat jäälle. Kahdet jäljet, kaksi hiihtäjää. Mies siristeli silmiään, mökkilahden vastarannalla jäljet näyttivät lähtevän nousemaan loivaa vaaranrinnettä ylös. Mies kiiruhti mökin takapihalle tutkimaan tilannetta. Jäljet tulivat pihaan metsästä. Paha aavistus, ei kai ne sentään…

Oli helpotus huomata, että kuivalihat olivat paikoillaan takapihan telineessä. Vai oliko kaikki sittenkään? Mies kiersi kuivaustelineen toiselle sivulle. Ei hyövi helevettikään! Kyllä vain, joku ruoja oli käynyt verottamassa kanaverkon alta muutenkin niukkoja varastoja. Eivätkä ne lihat olleet vielä valmiitakaan. Mies juoksi aitalle, sieltäkin puuttui pari lihakimpaletta. Mies raivostui, ennennäkemätöntä röyhkeyttä!

Mies kiirehti sisälle. Pannu kiehui jo yli. Mies nakkasi niukat purut sisään, kiehautti vielä kerran ja jätti ässittymään. Saatanan rosmot. Ei, tällaista ei tehdä noin vain, rangaistuksetta. Normaalisti mies keitteli saikat tai lihavana päivänä sumpit ennen aamun ensimmäistä sätkää, pitkitti ja nautiskeli, mutta nyt kun juoma oli tekeytynyt, oli vuorossa jo kolmas tupakki. Mies hörppäsi kuksan nopeasti tyhjäksi. Otan ne kirotut varkaat kiinni ja opetan kunnioittamaan toisen miehen omaisuutta. Kiireellä hän pukeutui, pakkasi leivänkannikan, tupakat, sokeripussin, purut, nokipannun ja panokset reppuun, puki saappaat jalkaan ja nappasi ovenpielestä kiväärin olalle. Pari kuivalihapalaa aitasta ja suoraan suksille.

Ne rosvonryökäleet luulee, etten viitsi lähteä ajoon parin lihapalan takia, mutta nyt on kyse perkele kunnioituksesta ja periaatteesta, mies tupisi lykkiessään vierailijoiden jättämää latua hirvittävällä vauhdilla. Ne alhaiset riutat on luultavasti laiskoja vätyksiä ja hitaita hiihtäjiä, saavutan ne varmasti ennen puoltapäivää ja sitten ei hyvä heilahda…

Nopeasti mies saavutti vastarannan ja nousi punaisena puuskuttaen vaaranrinnettä ylöspäin. Aamu alkoi valjeta kunnolla. Vaaranhyllyllä mies pysähtyi, nappasi kourallisen lunta suuhun, tunki hieman paidan alla kaulalla roikkuvaan kenttäpulloon sulamaan ja tähysti jälkiä. Ne laskivat vaaranpersettä alas kuruun, nousivat taas ja katosivat metsään.

Mies hiihti kuin hullu, laski mäet vaarallisen nopeasti, puuskutti ja lykki. Pakkanen alkoi hellittää päivän noustessa ja vaatteet alkoivat kastua hiestä. Ammun niitä koiria jalkoihin, kyselemättä. Mihin helevettiin ne on etes menossa? Jäljet johtivat tunnetusti huonoille metsämaille, poispäin kaikesta asutuksesta, eikä kukaan täysipäinen lähde niin kauas kairaan kalastelemaan. Mies oli tienoon ainoa asukki. Sulan veden aikana miehen mökissä majoittui joskus kalaporukkaa tai metsästäjiä, mutta sydäntalvella sai olla aivan rauhassa. Tähän saakka ainakin oli saanut olla.

Päivän kirkkaimpana hetkenä oli tauon paikka, aamupala oli jäänyt välistä. Pienen metsälammen rannalla oli siirtolohkare, jonka vierelle mies päätti laittaa tulet. Vanha kelo oli kaatunut penkiksi ja nuotiotarpeiksi. Vastoin verkkaisia tapojaan mies sytytti nuotion kiireellä, laittoi kastuneet sukat ja saappaat kuivumaan ja kelolla istuen alkoi järsiä kovaa leivänkannikkaa ja vuolla siivuja lihasta. Niin tuohtunut mies oli, ettei huomannut laittaa edes nokipannua tulille. Kuukkelikin jäi osattomaksi, vaikka yleensä mies ruukasi raataillakin niiden kanssa. Nyt ei joutanut. Ennätys sätkänkäärintänopeudessa. Hyvä että hengitys oli tasaantunut, kun mies päätti jo jatkaa.

Jo kohta omalta asennolta lähdettyään mies törmäsi leiripaikkaan. Pieni nuotionpohja ja jäljet paljastivat, että siinä oli vain nopsasti levähdetty. Hangessa pilkotti jotain tummaa. Mies noukki lumesta narunpätkän. Ei epäilystäkään, se oli juuri samaa narua kuin se millä lihat oli ripustettu. Mies puri hampaat yhteen. Tässä se jumalaton on järsinyt vatsansa pullolleen minun vähiä talvivarastojani. Nuotionpohja oli kylmä, mutta siihen olikin viskottu lunta päälle. Aivan äskettäin siinä ei oltu kuitenkaan istuttu. Kuinka helvetin lujaa nämä ryökäleet oikein pyyhälsivät? Mies jatkoi ja kiihdytti vauhtia entisestään, kuntonsa rajoille.

Ei kulunut puolta tuntia kun mies törmäsi jälleen uuteen leiripaikkaan. Tämänkin kylmän nuotionpohjan tuhkassa näkyi puoliksi palanut narunpala. Mitä nämä ihmiset pelleilivät? Pysähtyä nyt joka toinen minuutti ruokailemaan. Vai olisivatko roistot riitaantuneet? Jakaneet saaliinsa ja evästäneet erillään? Kaksi miestä näitä jälkiä on kuitenkin hiihtänyt, mutta ei ehkä samaan aikaan. Samapa tuo, on helpompi naakia ja tiputtaa yksi kuin kaksi miestä, varsinkin jos ne ovat aseistettuja. Mies jatkoi hiihtoa.

Jäljet kulkivat miten sattuu. Ne kiemurtelivat, tekivät pitkiä ketunlenkkejä ja palasivat samoihin paikkoihin. Mies tunsi seudut hyvin ja hänellä oli melko tarkka käsitys siitä missä hän milloinkin meni. Jäljet tuntuivat palaavan takaisinpäin ja kääntyivät sitten taas kohti kairaa. Nousivat erään tunturin paljakalle, laskivat alas ja palasivat parinsadan metrin päähän siitä mistä lähtivät nousemaan. Eihän tässä ole mitään järkeä, jahtaanko jotain mielipuolia, mies mietti, mutta jatkoi. Päivän kirkas vaihtui vaaleanpunaiseen kajoon ja sitten taas sinervään, ja pian alkoi jo hämärtyä, yönpuolen Lapin talvipäivät ovat lyhyitä.

Jäljet jatkuivat ja jatkuivat. Kiemurtelivat ja mutkittelivat. Kulkivat jäätyneitä ojanpohjia ja kuruja, kiersivät pahimmat rakat, nousivat tunturinrinnettä ja luikersivat raviiniin, viilsivät avarien suoniittyjen kasvoille suorat arpensa ja puhkoivat erämaajärvien pieniä selkiä. Ja mies hiihti, hiihti korkeammilla mailla läpi vaivaiskoivujen ja varvikoiden, annatti alavilla läpi ikimetsien, vieritse naavaisten aihkimäntyjen ja kuninkaallisten kelojen, aapojen palsojen ja yksinäisten käppyrämäntyjen ja tolvasi läpi purovarsien ryteikköjen ja väylänvierten lehdettömien koivikoiden, ähisten ja kuolaten.

Sattui niin sopivasti, että illankorvalla melkein täysi kuu nousi pilvettömälle taivaalle. Hanget voimistivat vähän valon moninkertaiseksi, näki jälestää kuin päiväsaikaan. Vaikka mies oli vanhanpuoleinen, oli se koko ikänsä kairoja hiihdellyt ja kovaa työtä tehnyt. Eikä nyt yhden päivän sivakkamarssi mikään mainittava saavutus olisi muutenkaan. Mutta ei se matka, vaan vauhti. Mies alkoi väsyä.

Jäljet nousivat ties monennenko vaaran laelle. Alkoi olla jo yö, reposet leimahtelivat taivaanlaella. Mies oli uupumuksesta jo hieman sekava, silmissä vilkkasi välillä, runkojen välissä vilahteli karhuja ja ties mitä metsänväkeä, mutta mies tunnisti ne mielensä tuotteiksi ja keskittyi edessään kulkeviin jälkiin hampaita purren. Harhat eivät hidastaneet, mutta välillä ei enää oikein tiennyt missä meni tai kuinka kauan oli tehnyt matkaa. Mutta nyt ei sopinut antaa periksi!

Vaaran laella mies teki huomion. Miehän olen melkein kotona! Ne perkeleen riettaat näädät ovat varmasti palanneet apajille! Silmät seisoen, parta kuurassa, räkä poskella ja raskaasti huohottaen mies lähti viimeiseen pikamatkaan. Jäljet tosiaan johtivat kohti hänen mökkiään. Ei, ei, ei, ei perrkele! Ne ovat hakeneet loputkin ja mie nälyn kuoliaaksi! Mies sai jostain lisävoimaa ja hiihti kuin hengen riivaama. Jalat paloivat, keuhkot paloivat, kädet paloivat mutta mikään ei hidastanut miestä.

Lopulta mäntyjen välistä pilkotti mökin katto. Mies saapui pihapiiriin metsästä takapuolelta. Ensimmäisenä hän syöksyi kuivatustelineelle. Lihoja oli saman verran kuin aamulla. Mies potki sukset jaloistaan ja syöksyi aittaan. Kaikki paikoillaan. Mitä pirua… Miehen päähän syttyi ajatus, joka kouristi vatsaa. Ne siat ovat mökissäni!

Mies otti kiväärin selästä, repäisi oven auki ja syöksyi huohottaen mökkiin. Oli pimeää ja silmissä heitti, mutta sen verran näki kuiten, ettei siellä ketään ollut. Mies hoiperteli ymmällään takaisin takapihalle. Silloin mies huomasi jotain. Metsästä tuli vain kolmet jäljet.

Jos roistot olivat käyneet mökillä kerran ja palanneet uudestaan ja siihen ynnätään miehen omat jäljet, pitäisi pihapiiriin tulla kaiken järjen valossa viidet jäljet. Nyt sauvojen jäljistä näki selvästi, että latua oli hiihdetty vain kolmesti. Eihän tässä ole mitään mieltä, en poikennut ladulta kertaakaan.

Mies huomasi olevansa niin lopen uupunut, että hän oli nukahtaa seisaalleen. Viimeisillä voimillaan mies raahautui sisälle ja löi kamiinaan tulet. Saappaat se sai jalasta, mutta sitten taju lähti. Myöhemmin yöllä mies heräsi hytisten kylmissään, repi märät vaatteensa päältään, lisäsi klapin, pari ja ryömi raanujen alle punkkaan.

Mies heräsi aamunkoitteessa. Mökki oli kylmä, tuli oli sammunut yön aikana. Miehen jokaista lihasta särki ja olo tuntui raskaalta, oliko juuri romisko tulolla? Tulet syttyivät, mies tuijotti liekkejä tyhjin silmin. Olisi ollut mukava lämmitellä pidempääkin, mutta oli pakko mennä heittämään vedet. Vielä pannu kiehumaan nopeasti.

Palatessaan kuselta, mies huomasi jotain outoa. Jäljet. Kolmen miehen seurue oli hiihtäen käynyt pihapiirissä. Voi perkeleen perkele, kuivalihat!

Uudelleenlämmitetty novelli. Julkaistu ensimmäisen kerran 2.4.2007.