Viime viikolla istuin raitiovaunussa pultsarin kuseen. Tai ainakin oletan, että se oli pultsarin kusta. Tietysti se olisi voinut olla lapsenkin, mutta olen taipuvainen ajattelemaan asioista pahinta ja ehdottomasti pultsarin virtsa tuntuu jotenkin kusisemmalta kuin lapsen pissa, joten pidin ilman muuta selvänä, että penkkin pehmusteisiin laskettu neste oli puliukon munuaisissa eritetty. Vaikka ihmisen virtsa on lukemani perusteella likipitäen pelkkää vettä ja epämiellyttävää makua lukuunottamatta kutakunkin juomakelpoista tavaraa, ei farkun persuksen läpi imeytynyt pultsarin kusi lämmittänyt mieltä eikä persettä. Jos se olisi ollut edes lämmin kusi, mutta kun vielä kylmä! Saman tien iskeytyi mieleeni, tiesivätkö muut matkustajat, että tällä penkillä oli kusta. Tietysti tiesivät! Olin noussut kyytiin Karhupuistosta, joten varmasti juuri äsken oli jäänyt se rakkovaivainen tenukeppi pois. Tai ei sittenkään, kusihan oli jo jäähtynyt. Se oli lasketeltu luultavasti jo ennen Eläintarhan pysäkkiä. Todella lyhyen hetken tunsin pientä tyydytystä tästä intiaanijäljittäjäin muinaistaidoilla tekemästäni päätelmästä, mutta todellisuus tihkui läpi kalsareistani ja pakotti minut takaisin armottomaan nykyhetkeen. Mitä voisin tehdä? Ei auttanut enää nousta ylös, sillä kaikki olisivat nähneet märän persaukseni ja olisivat tietysti ajatelleet, että olin itse kussut housuihini. Olisinkin! Olisi ollut ihan eri tunnelma kulkea oma, lämmin kusi housuissa kuin jonkun oksennukselta ja pinttyneeltä hieltä ja ties miltä haisevan pultsarin epämääräinen rappiokusi. Ja kuitenkin minun oli vain istuttava siinä.
Raitiovaunu jatkoi, tietenkin, kusisesta tilanteestani tietämättä matkaansa kohti keskustaa. Kylmä neste levisi pitkin persposkiani ja imeytyi kalsareitani pitkin yhä ylöspäin. Muistin yläasteen fysiikan tunnilta, että kapillaarisesti. Oloni muuttui entistä tukalammaksi, kun kusi kasteli myös kivespussini. Väkisinkin pyrki puistattamaan, mutta tietenkin jouduin salaamaan ravistukseni, etten olisi näyttänyt joltain sekakäyttäjältä. Vaunu laskeutui alas Porthaninkatua ja Kallion virastotalon pysäkki siinteli jo rinteen alla. Joku painoi pysäytysnappia ja raitiovaunun näyttötauluun ilmestyi lupaileva stop-merkki. Mutta tietenkään en voisi jäädä pois vielä. Miltä sekin olisi näyttänyt, että olin juuri edellisellä pysäkillä tullut sisään ja jäisin heti seuraavalla pysäkillä pois! Ja kun olin vielä istuutunut. Jos olisinkin seissyt, olisin helposti voinut näytellä metrolle kiirehtivää matkustajaa ja jäädä pois kyydistä, mutta nyt minun oli vain siedettävä housujani ylös hiipivä märkyys. Onneksi kusi alkoi sentään lämmitä. Huomasin kuitenkin kauhukseni sen ilmeisen tosiseikan, että virtsa myös haisi. Urea! Ammoniakki! Vai mikä se nyt olikaan, joka antoi tuolle kavahdettavalle nesteelle sen luonteenomaisen hajun. Haistoin sen yhtäkkiä täysin selvästi, vaikka vielä äsken harmi oli ollut enemmänkin tuntoaistein havaittava. Katsoin hätäisesti ympärilleni ja näytti siltä, kuin käytävän toisella puolella istuva rouvashenkilö olisi vetänyt vainua. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lysähtää penkissä alemmas, niin että takkini helma peittäisi mahdollisimman laajalti kusista penkkiäni. Ja raitiovaunu seisoi edelleen virastotalon pysäkillä! Vaihtoivatko ne kuskia vai mitä tämä nyt oli? Tuntui kuin olisi kulunut tuntikausia, ennen kuin vaunu taas nytkähti sähköisesti ynähdellen liikkeelle.
Seuraava pysäkki olisi Hakaniemen tori. Mietin, kehtaisinko jäädä kyydistä jo siellä. Toisaalta olin istunut jo edellisen pysäkin ohi, joten näyttäisi oudolta, mikäli yhtäkkiä nousisinkin pois heti torin pysäkillä. Mitä minä muka torilla tekisin? Miksi en olisi jäänyt pois jo virastotalon pysäkillä, jos olisin ollut jäämässä asioille Hakaniemeen? Vaunuhan oli seissyt edellisellä pysäkillä niin kauan, että vähänkään asiallinen matkustaja olisi noussut kyydistä ja olisi tällä välin kävellyt reilusti torille saakka. Toisaalta toisensuuntaisiin ajatuksiin minua ajoi yhä selvempänä tuntuva kusen haju, joka leyhyi paitsi takkini liepeiden alta, nyt myös ylös takin kauluksen kautta. Vilkaisin rouvaa, joka äsken oli näyttänyt haistelevan ilmaa. Rouva katsoi minua juuri samaan aikaan. Painoin takin kauluksen kiinni kurkkuuni ja laskin hartioitani vieläkin alemmas. Nenän kautta varovasti puhallellen yritin tuulettaa ällöttävää hajua etäämmälle, mutta enintään minua alkoi hieman pyörryttää.
Vaunu kolkutteli kaarteesta kohti pysäkin suoraa, kun huomasin pysäkillä seisovat lipuntarkastajat. Tarkastajat! Smurffit! Uhka vai mahdollisuus? Nyt voisin rynnistää ulos heti ovien auetessa ja kaikki luulisivat minun vain livistävän tarkastajia pakoon. Sehän olisi täysin luonnollista. Mutta entäpä jos tarkastajat pysäyttäisivätkin minut ovelle ja vaatisivat matkakorttini tarkastettavaksi ennen ulos pääsyä – niinhän ne välillä tekivät. Ja minä seisoisin siinä puliukon kuselta löyhkäten, perse märkänä koko vaunun takaosan tuijotettavana! Ei. En voinut ottaa sitä riskiä. Mutta jos jäisin paikalleni, tulisi tarkastaja vuorenvarmasti viereeni tiedustelemaan lippuani, joka minun olisi kaiveltava lompakostani, joka oli tietenkin perstaskussa ja Luoja tiesi missä kunnossa koko rahapussi oli. Ojentaisin tarkastajalle kusta tihkuvan kuukausikorttikoteloni ja viimeistään siinä vaiheessa käytävän toisella puolella nuuskiva rouva saisi tietää, mistä tämä pistävä urean haju oli peräisin. Ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta sekään.
Raitiovaunu lipui pysäkille kuin jonkun filosofisen fyysikon kehittelemän vääjäämättömyyden lain sanelemana ja pysähtyi niin, että näin kaksi tarkastajaa suoraan oven lasien läpi. Lyyhistin hartioitani ja vilkaisin vielä epätoivoissani takaovelle. Senkin takana oli kuitenkin tarkastaja, joten pakoreittini olivat tukitut. Penkeistä nousi kyllä muutamia muita ilmeisen liputtoman näköisiä matkustavaisia odottamaan ovien auki suhahtamista, mutta hätäkös heillä oli siinä odotellessa! Harvoin sitä niin kuivia ja puhtoisia housunperseitä pääsi katselemaan kuin nyt keikkui riveittäin silmieni edessä. Lopulta ovet sohittiin nappuloista auki ja matkaliputtomat sekä mahdollisesti jokunen Hakaniemen torin kahvilaan aikova matkustaja kähnivät toisiaan tuuppien ulos vaunusta.
Olin jo aikeissa rynnätä viimeisten perään, mutta ilmeisesti lipuntarkastajille opetetaan jokin salainen ihmisjoukkojen vastavirtaan uintitekniikka, sillä en ehättänyt juuri muuta kuin kääntää kenkäni lähtösuuntaan, kun oviaukon peitti jo kaksi rehevää tarkastajatarta sinisissä takeissaan. – Matkalippujen tarkistus, korotti heistä lähempi ääntään ja kaiveli nähtävästi jostain vaatteidensa laskoksista lippujenlukulaitteen, jolla aikoi ryhtyä jaottelemaan matkustajia syntisiin ja vanhurskaisiin. Puristin pakaroitani yhteen jännityksestä. Penkistä uhmonut virtsa oli tehnyt peräkanjonini epämiellyttävän liukkaaksi. Tarkastaja sohi lukulaitteellaan ensimmäisiä matkakortteja. Olin kadottanut kuuloaistini, vain veri kohisi päässäni. Tuhdimpi tarkastaja kääntyi kohti minua. Oven hydrauliikka suhahti. En sittenkään ollut menettänyt kuuloani. Tarkastajan kengät pysähtyivät viereeni. Lattia oli tehty viiruisesta kumista. Kulkuseni nousivat kananlihalle. Nostin katseeni tarkastajan lukulaitteeseen. Se käsittämättömän muovinen ja harmaa. Laitoin käden takataskulleni ja yhtäkkiä puskin nurkkaan ajetun eläimen vimmalla tarkastajan pulleaa vatsaa otsallani. Pääni upposi vatsan pehmeyteen kuin nuori krishna-munkki Äiti Amman rintoihin. Syöksyin samalla liikkeellä ylös penkistä. Olin varma, että penkin ja perseen väliin piirtyi pisarainen kusiviiva kuin sarjakuvissa, mutta en katsonut taakseni. Polveni olivat yllättävän vetelät ja syöksyessäni kohti sulkeutuvaa ovea löin vuosia sitten katkenneen ja erityisen tuntoherkäksi luutuneen solisluuni oven edustan terästolppaan. Käännähdin sivuttain ja kuulin huutavani jotakuinkin “raaah,” kun kaaduin kylki edellä ulos raitiovaunun sulkeutuvien ovien välistä. Märkä ahterini jäi tietenkin jumiin oven väliin ja sään harmaannuttama kumitiiviste sai hetkeksi tuoreen, sysimustan lateksisen kiillon.
En jäänyt seuraamaan tätäkään esteettistä ihmettä, vaan riuhtaisin itseni rti oven välistä ja lähdin juoksemaan, minkä veltoilla jaloillani pääsin. Ensisijaisesti olisin halunnut kotiin, mutta ylikierroksilla jylläävät aivoni järkeilivät, että minun oli ensin karistettava mahdolliset seuraajat kannoiltani. Lähdin juoksemaan Merihaan suuntaan, kun en muutakaan keksinyt. En uskaltanut katsoa taakseni, mutta kohisevien korvieni läpi olin kuulevinani, että raitiovaunu oli pysähtynyt rymisevään lähtööni. Kuvittelin, miten teräskuntoiset vartijat singahtelisivat viereisestä taukokopistaan perääni etälamauttimet ja teleskooppipamput käsissään ja paransin juoksuani. En tiedä, lähtikö kukaan perääni. Juoksin kuitenkin mistään välittämättä Merihakaan ja loikin ylös ensimmäiset rappuset parkkiluolien yläpuolisille sisäpihoille. Portaiden juoksu hengästytti minua entisestäänkin ja sydämeni hakkasi varmasti kahtasataa. Riuhdoin kuumissani takkiani auki ja jatkoin uupunutta pakoani läpi pihan.
Siinä betoninharmaiden kerrostalojen keskellä juostessani tunsin yhtäkkiä, miten väsymykseni katosi ja oli kuin olisin hengittänyt hyvää oloa. Näin auringon karkaavan pilvien raosta ja maalaavan itäsaksalaisen kerrostalounelman sosialistisen riemusaaton pastellisiin sävyihin. Tunsin mereltä puhaltavan kevättuulen hivelevän hikisiä kasvojani ja rintaani. Pultsarin kusi housujeni perseessä oli viileää ja rauhoittavaa ja se roiskui ja minä juoksin kuin haaleassa vedessä, kelluin. Kohotin molemmat käteni voiton tuuletukseen. Näin itseni kerrostalon punaisen teräsoven lasista ja olin kuin kohtaus elokuvasta. Olin musiikkivideo. Olin juoksija. Olin vapaa!