Lauri “Lumppu” Elonen herää siihen, että Saatana kävelee hänen sänkynsä jalkopäässä. Lumpun hengitys salpautuu. Vaistomaisesti hän vetää peiton suojakseen. Onneksi on sentään joku suoja! Saman tien Saatana tempaisee peiton alareunasta kiinni ja alkaa kiskoa täysin voimin. Lumppu kierähtää kauhuissaan vatsalleen ja riuhtoo peittoa päänsä yli. Silmistä valuvat epätoivon ja kauhun kyyneleet ja kurkusta hinkuu nyyhkytys. Saatanalla on valtavat voimat, mutta henkensä edestä kamppaileva Lumppu puristaa peitosta kuin ahdistettu eläin ja antaa tälle kovan vastuksen. Saatana tuntuu kuitenkin vievän tämän köydenvedon: se kiskoo peittoa niin, että Lumppu alkaa kohota sen mukana irti patjasta. Lumppu huutaa minkä piinatuista palkeistaan irti saa. Särkynyt huuto kaikuu vaimeasti asunnon ahtaista betoniseinistä.
Lumppu herää vatsallaan. Onko hän huutanut? Lumpun naama on vasten litimärkää tyynyä. Hän kääntää päätään ja haukkoo henkeä. Tyyny lemuaa. Parempi olla miettimättäkään, mille. Lumpun kalsarit retkottavat puolitangossa kaikkea muuta kuin raikkaana muistutuksena ajoittaisen pyykinpesun tärkeydestä. Lumppu kokoaa ajatuksiaan. Kaikki on hiestä likomärkää. Silti on kylmä. Jalat ovat kuin kylmäaltaasta nostettua broileria. Lumppu muistaa juuri äsken taistelleensa henkensä edestä sängyn jalkopäässä seisovan Saatanan kanssa. Oliko se unta? Mikä maailmankaikkeus tämä on? Lumppu kuuntelee. Huminaa ja jyskytystä. Sydän hakkaa, jyskytys saattaa lähteä siitä. Kurkkua kuivaa. Kieli tahmaantuu kiinni kitalakeen, kun yrittää nielaista. Lumppu saa käyttää kaikki liikehermoston suomat mahdollisuudet riuhtoa kieli irti kitalaesta ennen kuin henki kulkee taas.
Päätä särkee ankarasti. Tuntuu kuin kallo olisi tulikuumaksi lämmitetty halsteri, jossa aivot pamppailevat seinämiä väistellen ja vingahdellen kuin kuminen koiranlelu. Lumppu vetää henkeä hampaiden välistä ja yrittää saada pulssia asettumaan. Kaulasuonet nykivät. Mikä on tämä aika? Asunto on pimeä. Se ei kerro vielä mitään, sillä ikkunoihin on teipattu mustaa jätesäkkiä joskus kun Lumppu yritteli kiskoa elantoa kotipuutarhurina ja suurpainenatriumlamppujen valo olisi voinut kiinnittää naapurien ja virkavallan huomion. Kello. Mitä se on? Lumppu tunnustelee patjaa, mutta puhelinta ei löydy hikisen käden tekemän puoliympyrän sisällä. Mikä päivä nyt on? Mitä on ja mitä ei ole? Koti. Se on isosti sanottu tästä loukosta, mutta koti tämä on. Lumpun huokauksesta saattaa aistia jonkinlaista helpotustakin. Ei sentään esimerkiksi putka. Sitten mieleen alkaa palautua muistikuvia kuin hernerokkasumusta päin kasvoja heitettyjä kivä. Baari. Muodottomaksi vääntyneitä kasvoja. Huutoa, käsiä ilmassa kuin irrallaan. Lisää baareja. Montako päivää? Kaksi, kolme, neljä? Työttömyyskorvaus tuli, ja ei muuta kuin iltapäiväkaljalle. Siitä se taisi lähteä. Kaljalavojen raahausta pitkin kaupunkia, etkojen jatkoja ja jatkojen etkoja, viinaa, kotiviiniä, pilveä. Jossain vaiheessa kotiviinikin taisi muuttua kiljuksi. Saatana. Ja Koviksella oli piriä! Siitähän se sitten kunnon kierteelle lähtikin. Vuokrarahat… Lumppu ähkäisee. Laskut. Ulosotto. Ruoka. Lumppu kouristautuu istualleen. Läpimärkä lakana on kiertynyt jalkojen ympärille kuin kylmän kangistama kuristuskäärme. Mahasta sieppaa ja vähän aikaa täytyy nieleskellä ulos pyrkiviä vatsan nesteitä.
Lumppu nousee huterasti jaloilleen. Veri unohtuu hetkeksi ajatuksiinsa ja huomaa lähteä tavoittelemaan aivoja vasta kun Lumppu huojahtaa melkoisesti ja ottaa tukea seinästä. Lumppu napsauttaa valon päälle. Virhe. Vanhan hehkulampun volfram-sydän rävähtää täyteen kirkkauteen kuin ydinräjähdys. Polttava valo sulaa punahehkuisena läpi silmäluomien ja poraa tiensä takaraivoon. Lumppu suojaa kasvojaan hehkulampun röntgensäteiltä ja haroo toisella kädellä seinää, valokatkaisijaa etsien. Lamppu räsähtää sammuksiin, mutta valo tuntuu tekevän matkaa vielä sekunteja ennen kuin viimeiset säteet tihkuvat Lumpun luomien läpi ja asunnon valtaa taas pimeys.
Lumppu avaa silmät. Niitä kirvelee ja särkee. Ilma on täynnä vihreitä ja punaisia valopalloja, jotka ajelehtivat Lumpun katseen mukana. Vähitellen ne pienentyvät ja pimeydestä alkaa erottua kainoja valoja: ikkunaan viritetty jätesäkki päästää läpi häivähdyksen takana olevasta katulampun valosta. On siis yö. Stereon vihreänä välkkyvä led piirtelee pimeydestä sohvankulman ja keittokomerossa palaa jääkaapin oranssi merkkivalo. Lumppu kompuroi keittokomeroon, mutta tällä kertaa hän ei ole niin hölmö, että sytyttäisi kattovalon. Sen sijaan hän raottaa jääkaapin ovea ja antaa valon tihkua tiivisteiden raosta pitkin tiskipöytää. Tiskit täyttävät limaisen tiskialtaan ja työtason täysin. Lumppu kopeloi astiakaapista tyhjän muovirasian ja lorottaa siihen vettä. Ahnaasti hörppien Lumppu yrittää paikata solujensa nestevajausta. Hän ähkäisee ja nojaa takapuolensa työtasoon. Nyt on yritettävä miettiä.
Sydän takoo edelleen kuin paalujuntta. Hiki haisee hävyttömältä jo omaankin nenään ja hampaita peittää iljettävä jankki. Pää humisee ja leukaperät ovat kiristyneet niin että poskihampaat narskuvat. Voisiko olla mahdollista, että universumin korkeat voimat olisivat unohtaneet Lumpun keittiön vetolaatikkoon edes yhden särkylääkkeen? Lumppu koluaa laatikot läpi, mutta ei. Jääkaappiin on turha vilkaistakaan. Lumppu vilkaisee silti. Sinne ei ole unohtunut yhtä ainutta kaljaa. Eikä tietenkään mitään syötävää. Ei niin, että olisi nälkäkään, mutta energiatasot ovat hälyttävän alhaalla. Lumppu penkoo ruokakaappia. Kaurahiutaleita, korppujauhopussi ja muutama pop cornin jyvänen. Lumppu kaataa kauraryynejä kämmenkuppiin ja huitaisee ne suuhunsa. Veden kanssa siitä saa pureskeltua alkeellista puuroa. Nieleminen yököttää. Lumppu vuoroin kakoo, vuoroin nielee kauramätkyä ja saa lopulta puolenkymmentä kourallista alas kurkustaan. Se saa riittää!
Hikiseen sänkyyn ei huvita mennä makaamaan, joten Lumppu rahjustautuu sohvalle pitkäkseen. Palelee. Lumppu vetää päälleen sohvalla lojuvia vaateriepuja. Hän sulkee silmät, mutta aivot linkoavat täysillä kierroksilla. Millä maksat vuokran? Pitikö ryypätä taas kaikki rahat? Ja eiköhän mennyt vielä lainatutkin. Surkimus! Häviäjä! Jäi hoitamatta se työkkärissä käyntikin. Se on karenssit niskassa sitten. Idiootti! Hiki alkaa taas valua. Rintaa puristaa ja asunto jyrisee. Ehkä jääkaappi, ehkä Saatana. Lumppu heilahtaa istumaan vaateriepujen alta kuin vieterillä vedettävä nukke. Hän hautaa kasvot käsiinsä ja painuu kaksin kerroin. Lumppu yrittää saada puserrettua irti pari kyyneltä ihan siltä varalta, että se sattuisi helpottamaan, niin kuin usein väitetään. Mutta ei. Ei pisaraakaan.
Lumppu nousee jalkeille. Ei mitään toiveita saada unta. Hän kävelee jääkaapin himmeästi valaisemassa olohuoneessa edestakaisin. Ei mitään toivoa levätä. Ei mitään rauhaa. Ei mitään toivoa. Vai ehkä sittenkin? Lumppu räpsäyttää olohuoneen kattolampun palamaan ja vaikka sen säteet sulavat taas magmana kiinni verkkokalvoihin, hän pure puree hammasta ja hyökkää penkomaan takin taskut: ei. Tyhjä sätkätoppa ja repaleinen sätkäpaperipaketti, jossa jokunen paperi. Tietokonepöydän vetolaatikot: vain tyhjä minigrip-pussi. Ei merkkiäkään pilvestä. Ei mitään sohvatyynyjen väleissä, ei housun taskuissa eikä sängyn alla. Koko asunnossa ei tippaakaan viinaa, ei henkäyksen vertaa pilveä, ei murustakaan rauhoittavia. Ei mitään, millä tämän päänsisäisen hiukkastörmäyttimen saisi sammutettua tai hiljennettyä sitä edes hivenen. Ei tule mitään. Voimat eivät riitä. Jotain on nyt keksittävä. Lumppu kokoaa päättäväisyyden riekaleet ja alkaa kiskoa sohvalla lojuvia vaatteita ylleen.
Porttikongin teräsovi rämähtää kiinni Lumpun takana, kun hän astuu kadulle. Tennari narskahtaa sukattomassa jalassa. Katu on hiilenharmaa kuilu, jota reunustavat kivimuurit roikkuvat Lumpun yllä valmiina romahtamaan millä hetkellä hyvänsä. Armeliasta pimeyttä raatelevat pienemmiksi paloiksi sinne tänne ripustetut, pilkallisen kirkkaat katuvalot, jotka tekevät piileskelyn mahdottomaksi. Onneksi vastaantulijoita ei näy. Lumppu lähtee laahaamaan katua ylös. Silmissä pyörii edelleen valopalloja ja pää tuntuu kipua lukuunottamatta täysin ontolta. Jalatkin liikkuvat enemmänkin tahdonvoimalla kuin lihaksilla, mutta hitaasti ne sentään vievät Lumppua eteenpäin.
Piritorilla ei kiertele piinatun narkin sieluakaan. Mustat ikkunaruudut tähystävät autiota aukiota eikä kukaan ole katsonut tarpeelliseksi tulla pumppaamaan rautaa edes ympäri vuorokauden avoimelle kuntosalille torin laidalle. Lumppu kiertää metroaseman sisäänkäyntikopin, mutta senkään takana ei piileskele ketään. Ei yhtään nappikauppiasta ja niin kuin jotkut toiveajattelijat väittävätkin, että huumeita tyrkytetään lapsille ilmaiseksi jopa koulun pihalla. Ei ketään. Piritori on kuolleempi kuin Jim Morrison. Lumppu seisahtuu toivottomana ja kaivaa puhelimen taskusta. Akku on tyhjä. Lumppu kokeilee käynnistää puhelinta edes siksi aikaa, että saisi soitettua hälärin Kovikselle, mutta Lumia sanoutuu projektista irti eikä inahdakaan. Edes kellonaikaa ei näe, mutta Kallion kuolinjäykkyydestä päätellen elellään aamuyötä, mahdollisesti neljän tai viiden aikoja. Lumppu katselee ympärilleen ja toivoo ihmettä: ehkä jostain ilmaantuisi joku tuttu, jolla olisi taskussaan pari ylimääräistä pamia tai pienen pieni, soma nuppu pilveä. Mitä tahansa, millä saisi turrutettua tämän kauhun ja rauhoituttua lepäämään edes päiväksi. Mutta Lumpun rukouksensekaiseen mutinaan vastaa vain poliisimaija, joka lipuu Helsinginkatua ja kääntyy Piritorille. Lumppu ei jää selvittelemään onko tullut hankittua jonkinlaista hakua päälle, vaan lähtee muina miehinä hortoilemaan Vaasankadulle. Poliisitkin arvioivat yksinäisen hampuusin sen verran pikkutekijäksi kaupungin saastaverkostossa, että mukavan lämpimäksi ajettu Transporter voittaa vertailun ja he tyytyvät vain väläyttämään etsintävaloa Lumpun selkään.
Lumppu vaeltaa pitkin Kallion öisiä katuja, mutta vastaan ei tule ensimmäistäkään tuttua naamaa. Voimat ovat vähissä ja vatsasta pulppuilee ruokatorveen katkeraa toivottomuutta, jota Lumppu syljeksii jalkakäytäville. Olisipa edes tupakkaa. Lumppu kaivelee ties kuinka monetta kertaa hupparinsa taskunpohjia, mutta edelleenkään sinne ei ole ilmestynyt mistään tupakkaa. Vain nukan ja hiekan ja töhkän sekaisia puruja, ei edes puolen sätkän vertaa. Lumppu seisahtuu kohdalle sattuvaan ovisyvennykseen ja huokaisee. Hän on kaikkea muuta kuin säntillinen seurakuntalainen ja kristitty, mutta siitä huolimatta huulet tapailevat jonkinlaista rukousta jollekin korkeammalle, päättävälle taholle. Jos olet olemassa, jos siellä jossain on joku, joka on hyvä ja oikeudenmukainen, niin nyt olisi oivallinen hetki lähettää vähän helpotusta! Eikö sitä sanota, että jokainen saa kärsimystä vain sen verran, mitä pystyy kantamaan? Lumppu sulkee silmänsä ja kallistaa päänsä takakenoon, katselee silmäluomiensa läpi korkeuteen ja yrittää lähettää viestin kaikella ajatuksensa voimalla niin kauas, että se varmasti kantautuisi kenen hyvänsä korviin sellaiset viestit nyt kantautuvatkaan. Lopulta Lumppu avaa silmänsä ja katsoo jalkoihinsa. Siinä on tuhkakupin virkaa toimittava vanha kurkkusalaattipurkki. Ja sen sisässä on tupakantumppeja. Tässä se nyt on. Merkki. Ei ehkä ihan sitä, mitä Lumppu oli odottanut, mutta jotain kuitenkin. Tämän verranko sitä sitten oli maailmalta oikeudenmukaisuutta saannissa? Kiitos vaan.
Mutta eipä auta osattoman nirsoilla. Lumppu kumartuu avaamaan kurkkusalaattipurkkia ja ryhtyy penkomaan tumppeja. Tuhkakupin haju yököttää, mutta Kaitselmus on selvästi tiennyt, mitä tekee: Heti pinnasta löytyy kolme tai neljä pätkää, joissa on poltettavaa yhteensä jo tupakan verran. Kesken kaivelun Lumpulle tulee tunne, että häntä katsellaan. Hän nousee pystyyn ja kääntyy ympäri. Ensiksi hän ei näe mitään muuta kuin tien toisella puolella kohoavan kivipengerryksen, mutta sitten hänen silmänsä ottavat kiinni ällistyttävään näkyyn.
Pengerryksen päällä olevalla teräskaiteella istuu huuhkaja. Se on valtavan kokoinen ja se piirtyy suoraan takana olevaa katuvaloa vasten ilmestyksenomaisena, kuin hopeareunaisena. Äkeät korvatupsut näyttävät milteipä sarvilta ja pöllön naamasta loistaa kaksi oranssina hehkuvaa kekälettä. Olento tuijottaa hievahtamatta Lumppua suoraan silmiin. Lumpun henki salpautuu. Mikä olento tuo on? Kuka sen lähetti? Onko se itse Perkele joka on tullut tuomitsemaan Lumpun kelvottoman sielun? Vai jokin demoni, jonka tarkoituksena on pelottaa Lumppu järjiltään tai tekemään parannus? Tupakantumpit putoavat Lumpun kädestä ja leuka tipahtaa auki. Hän toljottaa huuhkajaa kykenemättä liikuttamaan lihastakaan. Huuhkaja tuijottaa takaisin ja sen pää liikahtaa oudosti sivuttain. Lumpun kiehuvat aivot rekisteröivät puolittain hänen kehonsa olevan kauttaaltaan kananlihalla. Miksi se tuijottaa? Onko tämä edes totta? Kuinka paljon hulluutta ihminen voi kestää menettämättä järkeään täysin? Lumppu alkaa täristä kuin kuumetautinen eikä voi irrottaa katsettaan pöllön hehkuvista kekälesilmistä. Huuhkaja levähdyttää siipiään ja päästää äänen:
– Huu.
Ääni on syvä ja kuiva. Se on yhtä hyvin kysymys kuin toteamus. Se on täynnä merkitystä ja samaan aikaan täysin mielipuolinen. Se on utelias huomio ja lopullinen tuomio. Huu jää kaikumaan Lumpun kallon sisällä ja täpärästi tajuissaan pysyen Lumppu näkee, miten pöllö pullistelee rintaansa, yökkää nokastaan oksennuspalleron ja nousee sitten täydellisen äänettömästi siivilleen ja sulautuu muutamalla siiveniskulla yötaivaaseen.
Lumppu sulkee silmänsä ja vapisee paikallaan ehkä minuutteja, ennen kuin lopulta alkaa palautua tolkkuihinsa. Hän avaa silmänsä. Pöllö on poissa. Sen paikalla näkyy vain katuvalo. Lumppu huomaa tippuneet tupakantumpit ja poimii ne käteensä. Kumartuessaan hän huomaa kivimuurin juurelle tipahtaneen vaalean palleron. Lumppu kävelee lähemmäs varovasti, kuin pelkäisi oksennuksen vähintäänkin räjähtävän. Pallero on vaalea, oikeastaan sinertävä, eikä se näytä pöllön oksennukselta, sikäli kun Lumppu mitään pöllön oksennuksista tietää. Hän kumartuu katsomaan lähempää. Se on rotankarvojen ja ties minkä ruoansulatusjätteen peittämä, pieni muovipussi. Lumppu tökkää oksennuspalleroa tupakantumpilla. Karvaa tipahtaa pussin päältä pois. Pussi on täynnä pyöreitä, vaaleansinisiä tabletteja. Lumpun kaikki verisuonet laajenevat ja veri ryöpsähtää kehon jokaiseen soppeen ja aivojen syvimpiinkin poimuihin ja tumakkeisiin. Lumppu on sen verran vanha tekijä, ettei tätä tarvitse tarkistaa mistään kirjasta. Diapamia! Pussillinen kymmenen milligramman annoksia mielen tyyneyttä ja lepoa ja rauhaa. Lumppu nostaa pussin, pyyhkäisee loputkin oksennukset pois sen pinnalta ja katsoo sitä yötaivasta vasten. Pillereitä on toistakymmentä. Oliko tähtiäkin ilmestynyt lisää?
Lumpun hartiat valahtavat rennoiksi ja pää taipuu takakenoon. Nauru tulee ensin pinnallisesti keuhkojen yläosasta, mutta kohta se valtaa hänen koko kehonsa. Se hytkyy ja vapauttaa ja Lumppu sulaa ja hänen sielunsa virtaa yhtenä Kallion katuvalojen pilkkoman yön ja tähtien kanssa. Hän ei ole yksin. Siellä jossain on joku, joka tietää mitä ovat nousut ja mitä laskut.