Idiobiomi-trilogian esipuhe
Tahraisella sohvalla torkkuu mies. Sukelletaan tästä ylipitkän käsikarvan viereltä sen verisuoneen. Miljardit kiireiset rautapitoiset muurahaiset syöksyvät valtavalla nopeudelle pitkin näitä valtateitä. Kasvatetaan itsemme hieman suuremmaksi ja imitoidaan happimolekyyliä, niin saamme kyydin verisolulta.
Tuolla valtavat monosyytit partioivat tungoksessa. Hypätään kyydistä ja sukelletaan kudokseen ja erään tuollaisen hirviömäisen suursyömärin sisään. Katsellaan hetki tätä valtavaa, monimutkaista, orgaanista murhaajakoneistoa, joka sulattaa juuri myrkyillään kolmea sen tulkinnan mukaan vihollisjoukkueen bakteeria, jotka puolestaan hajotessaan myrkyttävät suursyömärin lopulta kuoliaaksi.
Täällähän on julmettu sota päällä. Ihmiskeho on triljoonapäinen armeijakunta. Sitä ei muodosta vain ihmisperimä, jota sen itsetuottamat solut kantavat ja jota niin raivokkaasti koko järjestelmä puolustaa ja koettaa kantaa ajassa eteenpäin sukupolvien yli. Kun kuljemme syvemmälle tämän kehon lävitse, huomaamme, että sen omia soluja on vain yksi kymmenestä. Loput ovat mikro-organismien soluja. Ne kolonisoivat tämän kehon välittömästi, kun se pullahti emästään ulos. Jos näiden organismien kaikki perimät, kaikki tieto ja mietteet ja mieliteot lasketaan yhteen, tämä kattaus on jo niin monimutkainen, niin täynnä informaatiota, että huh huh. Voisimme viettää ihmisikiä kategorisoiden ja tutkien tätä outoa, outoa eläimistöä. Mutta tämänkertainen matkamme suuntaa hieman eteerisemmälle tasolle.
Mikä kenraali komensi aiemmin näkemämme raivokkaan makrofagin uhraamaan itsensä säilyttääkseen kokonaisuuden? Kuka tämän liittouman yhdistää? Huhuu, kuka täällä on pomo?
Kukaan ei vastaa. Miljardien vuosien päättymättömän taistelun sotanäyttämöllä on aivan hiljaista, vain triljoonien solujen, virusten, bakteerien ja arkkieliöiden kihinä ja maiske, loputon taistelu raudanmakuisen sisämeren syvänteissä ja kudosten elävillä mantereilla. Ja mies vain makaa sohvalla, torkkuu krapulaansa loivemmaksi. Miten se Punainen Kuningatar lausuikaan, ”now, here, you see, it takes all the running you can do, to keep in the same place.”
Kuljetaan me eteenpäin.
Monenlaiset pillerinpyörittäjät rapisevat poluillaan haistellen hormonivaltateiden tienviittoja, sähköiset siirat syöksyvät solukalvoja pitkin, näkymätön touhuilu täyttää kummat kolot ja salaisimmatkin sysisopukat. Kahden valtaisan vuoren välillä räjähtää, rätisee, herätyskello soi, ajatuksen selkään hyppää havainnoija ja siinähän se on.
Kosminen kelloseppä on juuri avannut silmän sisäpuolelle, syystä joka on salattu. Sisäsilmä on aurinko, jonka eteen avautuu kokonaan uusi, ihmeellinen maaperä, serebraalinen jokilaakso, jota alkaa asuttaa omanlaisensa eliöstö. Rantaniityillä laiduntaa metaforia ja joen sekä aivosaivojen syvänteissä sukeltelee symboleita. Aluskasvillisuuden suojissa kasvaa kertomuksia, mudassa muhii muistoja.
Tähän psyykilliseen jokilaaksoon retkikuntamme perustaa nyt leirin ja alkaa havainnoida tämän satunnaisesti valitun idiobiomin eläjistöä.
Idiobiomi I: Metafauna eli Muistiinpanoja mieleläimistöstä
Miten voin tietää, olenko muuttunut, jos olen aina se mikä olen? En kai voikaan. Vai voinko? En minä tiedä, enkä usko, että noin vaikeat kysymykset ovat alkuunkaan hyväksi minun mielelleni. Taidanpa vain jättää sen nyt tuonne kappaleen alkuun ja jatkaa kuin sellaista ei olisi edes tullut vastaan.
Olen tässä sohvalla makoilun, monenlaisen nielemisen, torkkumisen ja verkkaisten kädet taskussa suoritettujen kävelylenkkien lomasta katsellut, että aikatavalla Kaikki näyttäisi olevan, ainakin näillä apinansilmilläni tarkasteltuna, muuntuvaista sortimentaalia. Panta rhei, jonkun toogajätkän – olisiko ollut Testikles – väitetään pullauttaneen suustaan antiikin aikoihin. Panta rhei, kaikki virtaa.
Pidän siitä sanaparista kohta enemmän kuin puolukkapuurosta ja siitä pidän todella paljon. Kaikki virtaa. Kuvittelen usein kaikkialle ympärilleni jokia; näkyviä julkijokia, näkymättömiä salajokia; värikkäitä jokia ja jokia jotka eivät taita valoa; teräviä näkyväksitekeviä jokia ja aavistuksenväräjäviä kuunvalojokia; raivoisia jokia, jotka repivät mukaansa maat ja kansat ja armeijat ja planeetat ja galaksijoukot ja lämpimänkultaisia puromaisen leppoisia lirujokia, jotka virtaavat kiireettömästi ja lempeästi kuin hajamielinen sormenpääsipaisu rakkaan kämmensyrjään tai kylkeen ohimennen arkiaskareiden lomassa.
Yksi oudoimmista joista, joita olen havainnoinut, virtailee harmaan kallion hämärissä kätköissä, oman kalloni luisissa sisuksissa. En tiedä missä syvyyksissä sen alkulähde sijaitsee, eikä kai – onneksi – vielä tässä ajassa kukaan muukaan. Havaintojeni ja mutuilujeni perusteella joesta on näkyvillä kuitenkin vain hyvin vähän. Se vain pulpahtaa kallionkolosta louhikkoiseen raviiniin ja päivästä riippuen joko kohisee ja kuohuu tai vain liplattelee ja huilailee siinä tovin kovin touhukkaana. Pian se syöksyy putouksena toiseen kallionkoloon ja katoaa näkyvistä.
Sitä pientä osaa siitä joesta mitä voin havainnoida, olen nyt tarkastellut eri metodein ja havainnot ylöskirjaten reilun viitisentoista vuotta. Työni, tai ehkä olisi totuudellisempaa kutsua sitä harrastukseksi tai touhuiluksi, on toki alkutekijöissään ja tulee jäämään kesken sisäänrakennetun mahdottomuutensa vuoksi, mutta eipä minulla parempaakaan tekemistä ole.
Kaikenlaista roinaa se joki kuljettaa mukanaan alisesta tai ties-mistä, ja monenlaista vuorovesi-ilmiötä, saastetta ja uomanmuutosta kokee, mutta niistä voisi kirjoittaa toisella kerralla. Nyt haluan kertoa tuon joen rantoja, vuopajia ja syvyyksiä asuttavista metafaunallisista ilmentymistä, mieleläimistöstä. Älä huolestu, mikäli et tunnistanut sanaa, saatoin hyvinkin keksiä sen juuri äsken eikä se taida olla kovinkaan oikeaoppinen. Saattaa olla jopa niin, että meta on kreikkajohdannainen ja fauna latinaa, tai toisinpäin, joten tuollaisessa Frankensteinin sanahirviössä saatetaan mennä monella tavalla metsään, vaikka pitäisi pysyä joella. Haluan kuitenkin vaikuttaa lukeneemmalta kuin olenkaan, niin tuppaan keksimään itse termini, ainakin tiedän sitten mitä ne meinaavat.
Mutta takaisin pääasiaan. Puhutaan siis metafaunallisista ilmentymistä, eli kuinka aloin kokea oman mieleni tai osia mielestäni eläimellisenä analogiana. En jaksa etsiä ajallisesti ensimmäistä muistiinpanoa, kun noita muistiinpanosivuja on kertynyt kuin Kallen siihen isompaan tuhkakuppiin sätkäntumppeja pitkän kaljoitteluiltaman aikana, mutta näitä eläinkirjauksia kallon sisäisen joen tarkkailumateriaalissa on semialvariinsa.
Mikään muu ei ole konkretisoinut minulle yhtä selkeästi kuinka suuressa muutoksessa joki on, kuin se, että joen eläinilmentymät ovat muuttunut aikojen saatossa kokonaan toisiksi, vaikka joki näyttäisi pysyttelevän jokseenkin samana. Olisin ennakko-olettanut, että jos mieleni olisi vaikka vompatti, se olisi ensin vompatin muna, sitten vauvavompatti joka kasvaisi teinivompatiksi ja lopulta aikuiseksi vompatiksi, mutta näin ei ole asian laita. Toiselle ennakko-olettamuksen sijalle olisin kirittänyt jonkinlaisen hyönteisten suosiman muodonvaihdosmallin, jossa mieli olisi alkuun touhukas, nälkäinen toukka tai nymfi, joka sitten tarpeeksi kokemuksia ahmittuaan sulkeutuisi koteloonsa muodostelemaan itsensä uudelleen, kunnes kuoriutuisi joko kiiltävänmustana kuoriaisena tai herkkäsiipisenä korentona, mutta näinkään ei – nykynäkemykseni mukaan – taida olla asian laita. Mieli kykenee vaihtamaan lajia. Tutkitaan nyt materiaalia.
Tästä repaleisesta ja kirkkoveneriimuilla koristellusta vihkosesta voimme lukea, että nuorempana miehenä koin mieleni jonkinlaisena mustana, välähteleväsuomuisena tai kiiltäväturkkisena petoeläimenä, kärkkäänä yön ilmilieskana, saalistajana, jolle ei kannattanut vittuilla. Se kävi armotta vääräleukojen kimppuun ja raateli ja pilkkasi vähempiväkisiä mieliä. Sillä oli terävät kynnet ja kiiltävät tikarihampaat, se oli notkea ja nopea ja pelottava ja raivokas. Mutta kun vastaan tuli uudenlainen tilanne tai kiinnostava naaras, siitä ei näkynyt kuin vilahtava hännänpää kun se katosi aluskasvillisuuden sekaan. Sitten jäin vieraaseen paikkaan tai pöytään hämilläni naaraan kanssa ilman mieltä, kuola valui auki tipahtaneesta suustani, silmäni pyörivät jokaiseen suuntimaan ja änkytin hermostuneena täysin käsittämättömiä sanoja. Se oli oikeastaan aika surkea eläin, kaikesta raivokkuudestaan huolimatta oikea pelkuri. Onneksi se vaihtui pian toiseen.
Mieleni ehti muuntua moneksi eläimeksi, jotka eivät olleet mitenkään erityisen jännittäviä. Esimerkiksi vyötäismielivuosien aikoihin lähinnä söin muurahaisia ja käperryin palloksi, mikäli kuulin jonkun lähestyvän. Olin myös myyrä ja rapisin ja tuhisin pimeissä onkaloissani touhukkaana, mutta yksin, sokeana ja aina hieman eksyksissä. Sitten tuli kuivuus ja jähmetyin karhukaisenmunaksi, makasin liikkumatta ja hengittämättä kuin tuhkaveistos tähtienvälisessä avaruudessa. Sitten tuli sadekausi ja olin vähän aikaa jokin outo amfibinen mutaolento, mutta ne ovat aivan liian outoja muistoja alkaa käsitellä tässä. Vähän aikaa olin lunni ja vaapuin paikasta toiseen, pariuduin ja opettelin jopa lentämään.
Jossain vaiheessa mieleni muuttui kristalliseksi kotkaksi. Ne nousi korkealle turkoosille taivaalle ja katseli sieltä maan väkeä touhuissaan. Se etsi yhä eteerisempää ilmaa siipiensä alle ja kohosi vuorten ylle. Kristallikotka nousi pilveen, ja pilvien yli, tämän maailman rajalle ja ylitti senkin. Se jätti kauas taakseen maat ja meret ja koko planeetan ja inhimilliset velvollisuudet ja työkkärin kurssit ja televisio-ohjelmat ja mitä näitä on, se nousi korkeammalle kuin muut, lähes isäänikin paremmin. Se ei enää edes tarkoilla kotkan smaragdisilmillään nähnyt maanpinnalle jääneitä tovereitaan kuin pieninä tummina pisteinä, kuin epähenkistyneinä hyönteisinä, jotka pyörivät pieniä polkujaan maan ja tavaran ja halujen vankeina. Se katseli hieman huvittuneena koko kellopelin nakutusta, siellähän pyöritte, hölmöt. Sitten kristallikotka nieli kourallisen sieniä, törmäsi taivaan peilikupuun ja rojahti takaisin maahan helähtäen kappaleiksi.
Sekin oli jälkeenpäin ajatellen oikeastaan aika hyvä käänne, ikuisen oikeassaolemisen satavarmassa savasanassaan, itseriittoisessa ionosfäärissään se kotka oli kukkien ympäröimä aivan liian varhain. Ja varmasti helvetin ärsyttävää seuraa keikaillessaan valkoisessa munkinkaavussa ja itselleen näkymättömässä narsissiseppeleessä lähipubin pöydän äärelläkin. Joo, se saikin vaihtua, on tervetullut aika kun ei kaikesta kaikkea enää tiedä. Kristallinkappaleiden keskellä istui pölähtänyt, harmaa kissa.
Se harmaa kissa oli aika yksinkertainen eläin. Se ei ollut sellainen jäntevä, siro ja majesteettisen itsetietoinen Egyptin jumalkissa, vaan oikeastaan kissaksi hieman pönäkkä ja kömpelö. Kun se koetti loikata leiskauttaa tiskipöydältä keittiönpöydälle, sen tassut lipesivät ja se löi leukansa pöydänkulmaan. Sillä oli arpia, joissa ei kasvanut karva ja sen hännänpää oli vinossa, ehkä murtunut ja luutunut huonosti. Joskus se sekosi ilman mitään syytä ja ravasi huoneesta toiseen ja hyppi seinille vain rauhoittuakseen taas ilman mitään syytä. Joskus, tietyssä valossa, se näytti oikein somalta puhtaassa turkissaan, mutta sitten se saattoi ilman ennakkovaroitusta alkaa syödä omaa paskaansa.
En oikein tiennyt miten suhtautua tähän uuteen mieleläimeen, se oli mielestäni aluksi lähinnä vastenmielinen, tylsä ja rasittava, kaikkien eksoottisten ja uljaidenkin olentojeni jälkeen.
Se kissa tykkäsi hyvinkin yksinkertaisista asioista. Kun tein kotiaskareita, se saattoi hypätä olkapäälle seurailemaan kiinnostuneena, aivan kuin perunankuoriminen tai yuccapalmujen kastelu olisi maailman ällistyttävin asia. Se oli seurallinen ja utelias, mutta vähän arka. Se kaipasi rapsutusta ja kipitti kiinnostuneena katsomaan, jos kämppään tuli muita ihmisiä tai eläimiä, mutta vetäytyi välillä sängyn alle tai kaappiin piilottelemaan viikoiksi. Se söi hyvällä ruokahalulla kaikkea mitä sille antoi. Se ei tuntunut valittavan juuri mistään, eikä stressaavan turhista. Yllätin sen monesti kehräämästä ilman näkyvää syytä.
Kerran tarkkaillessani kissan toimia, tajusin alkaneeni arvostaa sitä. Jos sen kissan jätti yksikseen, se ei kysynyt minne menette, ei hätääntynyt eikä valittanut, se vain leikki ja pelaili leluillaan, jahtasi häntäänsä, tai seuraili tuntikausia lintuja ikkunasta. Paskakissa ei kysellyt, että miksi minä kuljen neljällä jalalla ja te muut kahdella. Se ei vatvonut puutteitaan, vaan lähinnä torkkui ja ihmetteli. Lopulta aloin siis oikeastaan pitää siitä, kaikkine ilmeisine vikoineen. Paskaasyövä, pulleankömpelö, arpien koristelema, tylsä ja harmaa kissa, mikäpä siinä. Elimme yhdessä kauan.
Mutta suuri kosminen taikuri heilautti sauvaansa ja lausui loitsimissanat Panta rhei, ja pantteri ja vyötiäinen ja myyrä ja kolmesilmäinen mutasalamanteri ja lunni ja kristallikotka ja paskakissa saivat kaikki väistyä. Aloin muuntua kaaliksi.