Olen tietoinen öisin, kasvan betoniseinien sisällä. Istun spagettituolillani. Istun vain. Tekoni ovat vähäiset ja liittyvät lähinnä hengissä pysyttelyyn ja kaikenlaiseen katseluun. Ruokin kehoani yksinkertaisella ravinnolla. Juon vettä. Jos tässä maailmassa ei olisi pakaroita ja bisseä, olisin lähes täysin liikkumaton.
Pakarat, ne ne jaksavat viehättää ja kiehtoa sitä osaa minussa, joka ei ole vielä kaali. Mies, ihmisurokseksi sitä kutsutaan, se on uloimpien lehtieni sisäpintaan kaivertunut kuva. Se on se egopeto, jonka häkin oven avaan viikonlopun koittaessa ja kiirehdin itse tieltä. Se on se, joka auringonlaskun tienoilla marssii märehtijännahkaiset kengät jalassa öljykatuja ja vilkuilee peilikuvaansa kaikista heijastavista pinnoista, kampaa tukkaa ja vaihtaa vaatteita. Se on se, joka tuijottaa vastaantulijoita silmiin, että sinä olet alempi, alempi. Se on se, joka kastelee itseään pilaantuneilla, humalluttavilla nesteillä. Se on se, joka etsii kuumeisesti pakaroita, joille laskea pieni lampi ja lampeen uimataitoinen siitepölynsä vain, jotta se heti sen perään imeytetään ja pyyhitään pehmeäksi keiteltyyn puumassaan ja huuhdellaan viemäriin. Siellä ne sen siemenet sitten uivat hajulukoissa ympyrää sen seitsemisen tuntia, kunnes luovuttavat, kaiken sen vaivan jälkeen. Uros nukahtaa ja herää yksin, kallo täynnä lasinsirpaleita.
Miten hölmöä ajankäyttöä! Mutta uroksisuuteni on väistyvä ominaisuus, olen kaaliintumassa. Kaalit eivät tarvitse varmuuksia, bisseä eivätkä pakaroita, niille riittää mainiosti vesi ja kompostin makea, matoja muljuava multa.
Miten kaaliinnutaan? Miten kaalius alkaa? Mitä välineitä siihen vaaditaan?
No, ulkoisia muutoksen merkkejä ei juuri kai ole tai tule, ja asuinkuutionikin näyttää samalta kuin ihmisten vastaavat. Mutta ainakin yksi vihje on piilotettu näkymään. Ennen seinälläni oli kello, jossa ei ollut viisareita lainkaan. Kellotaulussa luki punaisilla kirjaimilla Beadulairelta pöllitty lause ”on aina myöhäisempi kuin luulet.” Mutta kun aloin kaaliintua, uudelleenviritin kelloni. Nyt siinä on yksi viisari, joka kiertää taulun kahdessatoista vuodessa. Se on oma pieni vitsini joka jaksaa ilahduttaa yksinkertaista mieltäni.
Enää aikayksiköillä ei ole minulle merkitystä, en tee mitään mikä olisi sidottu yhteiskunnan sopimuksiin ja menoihin ja tulemisiin ja esineiden siirtelyihin paikasta toiseen. Synnyin sitä paitsi murrosaikaan, jossa yksi mies ja traktori ruokkii kymmenen muuta. Niinpä alkaessani kaaliintua, jättäydyin siitä väestä joka kerää ja metsästää ja edustaa ja myy ja valmistaa kännykkäpelejä ja koristelyhtyjä ja tuoksukynttilöitä ja suunnittelee onomatopoeettisia sanakuviointeja narttukoirien juoksusuojien design-kankaaseen.
Mitenkö siis kaaliinnutaan, miten kaalius alkaa? En ole oikeastaan aivan varma. Päätin vain yksinkertaisesti kerran pitkän päivän päätteeksi jäädä istumaan hetkeksi spagettituoliini. Se vaikutti sillä hetkellä, kaiken huomioon ottaen, vähiten sekopäiseltä idealta. Muistan sentään kuinka sain lehteni, voin kertoa niistä.
Varsilehdet puhkeavat
Se kaikki alkoi sellaiseen aikaan, kun ympärilläni tuntui huutavan tuhat torvea ja repiviä koukkuja sinkoili kaikkialta. Se oli todellakin hieman outo elinympäristö. Ensinnäkin katsottiin, että oli hyvä olla aina kiireinen ja lisäksi joko närkästynyt tai peloissaan. Koko ajan peloissaan ja huolissaan. Edellinen pelko vaihdettiin lennosta seuraavaan, aina piti olla jokin suuri uhka päällä.
Katselin, kuinka tällä puolen rajaa räkänokkaiset varusmiehet harjoittelivat hyökkäämistä itää kohti ja itäpuolella rajaa räkänokkaiset varusmiehet harjoittelivat hyökkäämistä länttä kohti. Joukkoja siirreltiin edes ja taas, koko ajan, niin on tehty 60 vuotta, koko ajan, edes ja taas, pohjoiseen ja etelään, miehiä ja miinoja, tykkejä ja tankkeja. Mutta jostain syystä sitä jatkuvaa liikuttelemista piti pelätä vain aina vaalien alla. Muuten siitä ei jaksettu puhua, ainakaan silloin, jos oli parempaa pelättävää.
Ja olihan sitä, tautia ja taivaalta tulikiveä. Ensin pelättiin Kylmää sotaa, sitten lämpenemistä ja kasvihuoneilmiötä, huumemiehiä ja happopäitä pelättiin, ja happosadetta, tuli otsoniin aukko ja sitten sivistykseen. Ebolasta siirryttiin Sarsiin, ja lopulta joka vuosi alettiin omistaa uudelle eläimelle tappajatauti. Se oli kuin uusi kiinalainen horoskooppi. Hullun lehmän taudin vuosi. Sian influenssavuosi. Mummot soitteli hätänumeroon, että miten se nyt kun Miiru meni ja tiaisen tappo, että joko se pitää pyykkihanskat kädessä piikille viedä ettei se lintuinfluenssa. Sitten ne taudit loppuivat kesken ja alettiin pelätä erivärisiä ihmisiä, joita usutettiin polttopulloilla poistamaan.
Sen yhden suuren pääuhkan kylkeen keltaisilla tarjottimilla kannettiin aina pienempiä lisukkeiksi; oli aggressiivisia alkueliöitä, bakteereita, cannabisnuoria, design-huumeidenkäyttäjiä, erilaisuutta, friikkejä, gammasädepurkauksia, hulluja & humanoideja, ihmissyöjiä & itsemurhapommittajia, jihadisteja & jakomielitautisia kirveiden kanssa kaduilla, karhuja lenkkipoluilla, lamaa, loisia & lisäaineita, muuntogeenejä maksalaatikossa, narkkareita nakkikopilla, ostoskeskuspommittajia, pankkikriisejä, punkkeja & puutiaisaivokuume-epidemioita, q-kuumetapauksia, rabiesta, raiskaajia & rotanmyrkkynakkeja Ruttopuistossa, säteilylaskeumia, savusumuja, susilaumoja Suomussalmella & sukellusveneitä Suomenlahdella, tappajaetanoita & terroristeja turvapaikanhakijoina, uskonnollista väkivaltaa, vankikarkureita, valuuttaromahduksia, www-rikollisia, xenofobista yhteistoimintaa, ydinvoimalaonnettomuuksia, yleislakkoja, zombieita, åmakotitalomurtovarasliigoja, öljykatastrofeja ja äärijärjestöuhkia.
Nämä moninaiset uhkat sitten tarttuivat meihin, massoihin. Tekivät meistä pelokkaita ja säikkyjä, alkoivat tulla uniin ja ohjasivat käytöstä. Minulta meni pää vähän sekaisin siinä, oli rankkaa aina surra ja pelätä, tuntui, että ympäröivä maailma halusi satuttaa joka keinolla. Jäin istumaan tuoliini, kun ulos ei ollut menemistä. Istuin aloillani niin kauan, että, minulle alkoi kasvaa varsilehtiä suojaksi.
Sisemmät lehtikerrokset puhkeavat
Istuin sitten siinä tuolissani, että mitäs nyt. Alkuun se oli vaikeaa. Olin nyt turvassa uhkilta, mutta se, että en enää tehnyt, aiheutti minulle suurta ahdistusta. Kaikki mahdollisuudet mitä jälkimoderni, länsimainen maailma minulle velvoitti! Kaikki ne kuvitellut elämät joista jäin paitsi! Kaikki kuvat ruudulla todistivat muiden elävän jännittävämmin, täydemmin. Ne todistivat, että minulta puuttui kaikenlaista ja jäisi puuttumaan, jos jäisin istumaan aloilleni. Olisi syytä kiirehtiä, kilvoitella, muuten menisi sivu suun onni ja autuus.
Kuulin äänten kertovan kiihtyneenä nopeammista autoista, älykkäämmistä vaatteista, paremmista kameroista ja kotiteattereista, ihmeellisemmistä ihmedieeteistä, unelmallisemmista unelma-asunnoista ja suuremmista seikkailuista. Niitä oli kaikkia lajeja ja värejä ja variaatioita ja yhdistelmiä kauhean paljon. Aina tuli parempi. Uudempi. Nopeampi. Ympäristöystävällisempi. Seksikkäämpi. Ohuempi. Paksumpi. Pienempi. Suurempi.
Ainainen komparatiivikimara – jokainen uutuus ja parannus aiheutti levottomuutta ja pahoinvointia, joka paranisi vain vaihtamalla. Ja kyllä minä olin vaihtanut. Vaihtanut ja vaihtanut, autoa ja televisiota ja kotiteatteria ja naista, mutta ikinä ei sellaista löytynyt, etteikö kohta parempaa tulisi vastaan. Olin tilaamassa viidettä kännykän suojakoteloa Hong Kongilaisesta verkkokaupasta, kun hiiri tippui kädestäni. Äkillisen kivun syy paljastui: kylkeeni oli puhjennut lehdenalku. Lopetin selaamisen ja istuin tuoliini.
En ehtinyt taaskaan kauaa istua, kun minulle huudettiin ulkoa, että hei, nyt kannattaisi lopettaa se istuminen ja ryhdistäytyä. Pitäisi olla kato vähän erikoisempi yksilö, ei muuten pärjää huomiotaloudessa eikä saa naista ja nälkään kuolee. Sanottiin, että yksilöllisyyttä voi toteuttaa ja ilmituoda tuotteiden ja palveluiden avulla. Pitäisi olla vaikka foodie. Tai travelleri. Pitäisi käydä kurssi ja olla Läsnä. Pitäisi Kokea. Pitäisi tehdä. Pitäisi opiskella. Osallistua. Olla esillä. Pitäisi rakentaa. Rikastua. Reippailla. Deittailla. Pitäisi klubbailla. Suppailla. Start uppailla. Shoppailla. Kokkailla. Namedroppailla. Pitäisi lukea. Luoda. Luistella. Pitäisi trekata. Tsekata. Pitäisi lentää. Liitää. Kiitää. Siittää. Riittää!
Se mahdollisuuksien mahdoton määrä sai pääni entistä enemmän ymmälle ja tuntui vieraalta, mutta jotenkin koin, että minulta odotettiin kaikkea juuri sellaista. Jokainen Pitäisi teki oloni raskaammaksi. Lopulta eräs pitäisi puhkaisi selkänahkani, uusi lehtikerros oli alkanut kasvaa. Tuolini tuntui alkavan kasvaa minuun kiinni.
Lehdet peittävät
Kun en enää liikkunut ulkona, ihmiset kävivät luonani kertomassa ihmisten asioista. Jossain vaiheessa huomasin vierailijoiden puhuvan innostuneesti jostain, mutta kahden viikon kuluttua siitä ei ollut jälkeäkään, uusi innostus oli vallannut edellisen innostuksen paikan. He eivät tätä itse kaiketi huomanneet, olivat olleet ilmeisesti menossa ensimmäisestä innostuksesta toiseen koko sen kaksi viikkoa. Tai sitten vain innostuksissaan unohtaneet sen edellisen innostuksen. Minä olin siinä vaiheessa vain rapsutellut kutiavia lehdenalkujani, istunut tuolissani ja pohtinut tulisiko innostua siitä edellisestä innostuksesta, hitaanpuoleiseksi kun olin käymässä. Lyhyet, suuripiirteiset suunnitelmat surkastuivat ennen kuin ehtivät edes nousta mullasta kunnolla, ja hämmennyin aina, kun uusi suunnitelma esiteltiin kuin edellistä ei olisi koskaan ollutkaan. Koko innostumistoiminta alkoi vaikuttaa lopulta hyvin vaivalloiselta ja ahdistavalta.
Ja tarkemmat suunnitelmat sitten! Ne vasta muuttuivatkin. Mikään ei koskaan saanut täyttymystä, suunnitelma ja hanke toisensa jälkeen vain lähinnä unohtui, ja jos johtikin johonkin, niin se johonkinkin unohtui pian johonkin. Mitä kunnianhimoisempi, tarkempi ja kauaskantoisempi suunnitelma oli, sen varmemmin ja nopeammin se meni päin suunnitelman suuntaan vievän tien viereisen pellon laidalla laiduntavan hirven persesilmää. Päätin istua tuolissani vielä hetken ja tarkkailla oudoksi äitynyttä tilannetta.
Maailmalla oli tarjota suuria sanoja, päämääriä, pyrkimyksiä, projekteja, tehtäviä, suorituksia, hankkeita, haasteita, etappeja, visioita, missioita, mahdollisuuksia ja maaleja. Kun jokin asetettu maali lähestyi, vierelle haarautui uusi reitti, jonka maali oli toisaalla. Ja jos ei avautunut ja maali saavutettiin, niin yleensä tavattiin huomata, että se maali mihin pyrittiin, oli muuttunut matkan aikana ei-maaliksi ja silloin yleensä asetettiin uusi maali.
Kaalisilmin maalinjahtaus alkoi vaikuttaa vain kiiruhtamiselta ja ryntäilyltä keskeneräisestä keskeneräiseen, aivan kuin uusimmassa tai seuraavassa keskeneräisyydessä olisi jotain, jota ei malttaisi yhtään odottaa. Kaikki vaikutti pyrkivän aina ja koko ajan muualle, huomaamatta, että olivat aina ja koko ajan muualla. Kaaliintuvaa päätäni vilinä kivisti, enkä lopulta enää edes kyennyt nousemaan tuolista, vaikka olisin ehkä tahtonutkin. Aloin juurtua tuoliini. Lehdet kasvoivat ja niiden alle puhkesi uusia lehtikerroksia.
Kaalius halkaisee itsensä irti
Se kaikki ympäröivä kaaos oli jotenkin sekoittanut minut. Tuntui, ja oli tuntunut jo pitkään siltä kuin sisälläni sodittaisiin. Eikä siis sillä tavalla kuin vaikka flunssaa vastaan soditaan solutasolla vaan sillä tavalla kuin mielessäni ja/tai sydämessäni olisi käynyt kaksi näkymätöntä eläinlaumaa vastakkain. En tiennyt mitä oli tekeillä. Olin koettanut järkeillä ja pohtia ja tunnustella. Olin ollut lähellä tulla hulluksi, kun erehdyin leikkimään ajatuksella, että mitä jos ihmismieli on vanhojen jumalten taistelukenttä. Olin ollut lähellä tulla hulluksi, kun luin meemiteoriasta, että entä jos jotkin ajatukset ja ideologiat tarttuvat ja lisääntyvät kuin virukset. Olin ollut lähellä tulla hulluksi, kun jokin sisälläni repi toiseen suuntaan ja jokin toiseen, mutta en ymmärtänyt mikä repi ja minne. Päätäni särki, en voinut hyvin.
Juurien ilmaantumisen aikoihin sattui siten, että aloin jotenkin käsittää tai ennemminkin tuntea, kuinka vierailijoiden ja ulkoa huutelevien päiden pelot ja halut ja epävarmuudet ja komparatiivit ja pyrkimykset tarttuivat minuun. Ne ryömivät sisälleni lehtieni väleistä, tunsin ne lehtieni pinnalla kuin pieninä hyönteisinä tai matoina. Sisälle päästyään ne kihisivät ja kiemurtelivat, sulautuivat muuhun sisuksissani kihisevään ja kiemurtelevaan, kunnes alkoivat lopulta tuntua ihan omilta osasilta. Huomasin, että ne voimistivat sietämätöntä pääkipuani.
–
Olin istunut tuolissani aika pitkään. Lehteni olivat käärineet minut sisälleen kokonaan ja muodostaneet uusia kerroksia. Eräänä päivänä tapahtui jotain aivan odottamatonta.
Tunnustelin taas hieman ärtyneenä, kuinka jokin hyönteinen etsi tietään lehtieni välistä sisälleni. Se löysi lopulta kihisevän massan ja liittyi siihen. Mutta äkkiarvaamatta ymmärsin, että en enää tuntenutkaan sitä päässäni kihisevää massaa omakseni. Seurailin tovin kuinka sisälleni ryömi roinaa ja liittyi kihinään. Se kaikki, koko roska, oli samaa, ulkoa tullutta ei-kaaliutta! Eihän siellä ollut mitään muuta!
Sitten oli sekä kihinä että kaali eikä enää kihisevä kaali.
Elämää kaaliintuvana
Kihinä kuuluu yhä, se ei kai lopu. Mutta lehteni kasvavat, kerroksia tulee lisää. Uloimmat ovat jo alkaneet käpristyä ja kuihtua pois. Ne tippuvat parketille tai sohvalle tai missä nyt sattuvat irtoamaan. Se ei tee kipeää, on päinvastoin mukava jättää vanhoja lehtiä taakse. Lehteni hengittävät ja juovat.
Vieläkin joskus auringonlaskun aikaan saatan kääntää ihoni ympäri ja marssittaa mieheni muodon märehtijännahkaiset kengät jaloissaan öljykaduille tekemään sitä mitä öljykaduilla tehdään. Annan sen mouhota, se on sen juttu. Kun se palaa lopulta lyötynä kotiin, se painautuu lehtieni väliin aivan kuin kaikki muukin mikä ulkoa tulee ja lepäilee siellä hetken rauhassa. Helpompi sen on antaa väsyttää itsensä kuin tapella sen kanssa jatkuvasti itse.
Enimmäkseen kuitenkin istun spagettituolillani. Istun vain. Jos puhelin soi tai oveen koputetaan, vedän rakentamani ihmisnuken vieterin ja vierin itse komeroon piiloon. Vierailijat eivät huomaa eroa. Nukkeni keittää pannullisen kahvia, reagoi innostuksiin ja innovaatioihin, nyökyttelee seikkailuille ja myhäilee maaleille ja vastaa tarvittaessa samoilla sanoilla mitä kysyjä käyttää. Kuin hymyilevä kanjoniseinämä se on, kaikujen kone. Ihan nokkela, vaikka itse sanonkin, mutta melko yksinkertainen lopulta.
Vierailijat halaavat tai lyövät tai rakastelevat nukkea, riippuen – näin olen alkanut arvella – siitä minkä osasen itseensä piilotetuista syövereistä sen heijasteissa sattuvat kuulemaan tai näkemään, ja poistuvat sitten. Pyörin komerosta, laitan nuken pois ja asetun spagettituoliini. Uudet, betonikuutioon vierailta jääneet sähköiset hyönteiset rapisevat lehtieni väleissä, tunnen niiden touhukkaan liikkeen. Annan niiden olla, eivät ne minua häiritse.
Tällä tavoin, noin suurin piirtein, minä kaaliinnuin.
Olin jo lopettamassa kertomustani, mutta sain kirjeen lukijalta. Vastaan siihen vielä ja jatkan sitten kasvamistani.
Olen harkinnut kaaliintumista kustannussyistä, mutta onko kaaliudessa muita hyötyjä? Mitä hyötyä siitä on elon kilvoitteluissa, työmarkkinoilla tai pillunsaamisen suhteen?
No, ensimmäisenä mieleen tulee se, että kaaleilla ei ole sanavarastossaan sellaista kuin pitäisi. Sitä ei yksinkertaisesti ole. Sitä joko on tai ei ole, tehdään tai ei tehdä. Ei ole myöskään entä jos, ei ole mitä sitten kun. Ei ole varmuutta, eikä varmuuden pakkotavoittelua, on kasvava hämmennys ja hämmennyksensä hyväksyntä. Se on ihan tosi jees.
Kaaliuden eittämättömiä etuja on myös se, että kun aatteiden ja erimielisyyksien elukkalaumat ottavat yhteen, sitä on itse turvallisen välimatkan päässä ja syö popcornia ja katsoo kuinka ne muuttuvat hiljalleen toisikseen. Maailma on sirkus, kaalit tsillaa katsomossa.
Jälkiteollisilla työmarkkinoilla ja individualistisesti orientoituneissa kilpailuyhteiskunnissa kaaleilla voi olla hieman haasteita tavoitella ihan niitä parhaiten maksavia asemia, mutta onneksi kaalilla ei sinänsä kiinnosta muu kuin kaalius, sisäkkäisyytensä ja ytimestään aukeaminen. Ja kaalit lisääntyvät pölyttämällä tai istukkaista, että sinänsä alfanaaraan hankinta ei ole velvoite.
Voisin kai oikeastaan kertoa teille kaaliuden syvimmän salaisuuden. Se kihisevä massa, joka olin ennen, perustuu viivästettyyn tai spekulatiiviseen hetkeen ja muuttumattomaksi ja erilliseksi koettuihin erillisyksikköihin, jotka sitten kilpailevat keskenään. Kaali sen sijaan on luopunut kuolemattomuudestaan ja muuttumattomasta sielustaan. Siten kaalilla ei ole ydintä, vaan kaalin ydin on ainaisen tulemisen tilassa. Kaalin ydin on koko universumin olemus.
Nyt siis tunnette kaaliuden suurimman salaisuuden. Ehkä pohditte sitä, ehkä ette pohdi. Se on yhdentekevää. Lopulta kaali syödään tai sitten se mätänee aloilleen. Ehkä se ravitsee jotain tai sitten ei, mutta aina se lopulta palaa maahan. Maahan kaikki palaa ja koko Maa palaa, kaikkine maaleineen ja deadlineineen ja narttukoirien design-kuosisine juoksusuojineen ja pelkoineen ja haluineen humpsahtaa huisvittuun, katoaa kosmoksen kohisevaan kohtuun.
Olen vain kasvava galaktinen kaalinkerä, harmaa ja lämpimiin kalvoihin kääriytynyt. Olen aukeava ja kasvava ja – –
Mutta juuri silloin puhelin soi. Suuri kosminen taikuri heilauttaa sauvaansa ja lausuu loitsimissanat Panta rhei, ja kaalinlehdet repeytyvät irti, koko kaali katoaa, spagettituoli katoaa, katoaa kämppä ja katoaa kaikkeus. On vain mustaa, valotonta.