Aivan kesken kaiken koska kaikki on aivan kesken aina, minä vain humpsahdin pinnan alle ja vajosin. Sillä tavoin varoittamatta, että sinä aamuna tai edes kahta minuuttia aiemmin ei olisi arvannut. Eipä niitä mitenkään voi arvata. Se vain tuli, pitkin puhelinlinjoja, etsi ja löysi huolettomana liidelleen, touhukkaan sydämeni. Siten se menee.
Viesti kuin levisi verenkiertoon, se on kyllä outo ilmiö, kuin sanat kantaisivat myrkyllistä kaasua, tai kaiken tieltään polttavaa öljyä. Nenään nousi paine, kurkku muurautui umpeen, näkö lähti ja kohta rintakehä oli painekattilaan unohtunut marsu. Liitely loppui, lamaannuin koko ukko siihen paikkaan ja rojahdin ilmasta tummaan veteen. Vihasta puhisten, kauhuissani ja refleksien ajamana koetin ponnistella pintaan. Mutta sillä kertaa en mahtanut mitään, joskus ei mahda. Siten se vain menee.
~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~
aloin
vajota
sinne,
{Koetin yhä raivoisasti räpistellä pintaan,}
minne
kukaan
ei halua
vajota
{takaisin sinne missä voi hengittää, olla.}
ei halua
vajota
En tiedä miksi tai millä keinoin, mutta jostain syystä sain refleksini, kauhuni ja vihani äkkiä hallintaan. Paniikki hellitti otteensa. Olisin ehkä lopulta pystynytkin uimaan takaisin pintaan – olinhan tehnyt niin aiemminkin – mutta sen sijaan lopetin räpistelemästä. Levitin käteni ja annoin itseni vajota. Annoin periksi. Keskellä tuota kammottavaa tilannetta, allani pohjaton syvänne, jonne kukaan ei halua vajota, ympäröivän paineen yhä noustessa, valon vähetessä nopeasti, pystymättä hengittämään, minä äkkiä rauhoituin. Katselin ympärilleni.
Ensin on mustaa, valotonta. Mutta ei tyhjää, on tilan tuntu. Kuin raskasvetisen meren uumenissa, syvällä tai korkealla kun suuntaa ei ole, vajoaminen voi tapahtua mihin suuntaan vain. Tila laajenee, vaikka mitään ei näe, ei tunne, ei haista, ei maista, ei kuule, mutta jotenkin vain tuntee, kuinka tila laajenee. Se laajenee ja laajenee, sen laidat kaatuvat kauemmas. Se tuntuu valtavalta, taivas mahtuisi sen sisään, yötaivas, tähtijoukkoineen, koko yö mahtuisi sen sisään. On vain laajenevan tilan tuntu. On nouseva paine ja musta meri.Vastapaine. Jokin taistelee laajenemista vastaan. Jokin puristaa valtavaa tilaa kasaan. On valtava paine, vuori asettuu mandariinin päälle makaamaan. Koko yö on mandariinin sisällä, koko avaruus. Mikä sitä voi, mikä niin mahtavaa voi puristaa kasaan?
On tilan tuntu. On uumen. On paine. On vastapaine.
Ei voi hengittää, alasimia lastataan rinnan päälle, vesi virtaa silmistä. Kuolema on vierestä kulkiessaan koskettanut ihoasi. Olet surun sydämessä.
On mustaa, niin mustaa. Mutta. Pimeästä hehkuu esiin jotain.
”
En unohda sitä niin pitkään kuin olen olemassa. Tuohon kasaan puristavaan mustaan, täysin valottomaan pinnanalaiseen syttyi ja levisi vähä vähältä hauras kajo. Aloin käsittää, että vesi oli täynnä planktonia, tai levää, ja pienenpienet, mutta raskaat eliöt loistivat himmeästi kuin miljoonat kaukaiset kuut. Pehmeää valoa, kuin hiljainen, lämmin, utuinen kuiske.
Olin uponnut niin syvälle, etten enää tiennyt missä oli pinta ja missä pohja, en erottanut liikkeeni suuntaa. Tunsin oloni raskaaksi, tuntui kuin massani olisi ollut hyytelöön uppoavan vuoren. Kääntyilin verkkaisissa virroissa, katseeni liukui hidastetusti, ja hitaasti hahmotin yksityiskohtien valtavan määrän. Kaikkialle ympärilleni, rajattomaan mustaan, joka aukesi, laajeni yhä jokaiseen suuntaan, hehkuivat noiden outojen levien loputtomat massat, voimistuen aavistuksen, himmeten taas hieman. Tuon bioluminanssin hehkussa minä kuitenkin aloin erottaa, kuin häilyvänä varjona, valtavan rihmaston muodon.
Kuvailemattoman suuri, lähes aineeton kudelma levisi kaikkialle, se oli päättymätön kaikissa merkityksissään, se piirtyi tyhjyyttä vasten kaikkien elävien olentojen väliin. Näin yhdessä hetkessä edessäni jokaisen ihmisen, joita käsitin ensi kertaa todella rakastavani, jokaisen kasvot ja hymyn, minä näin jokaisen kyyneleen ja arkisen hetken. Ja se näky oli aivan liikaa. Se hajotti kaiken sen mitä olin ollut, se purki minut kuin villapaidan takaisin langaksi. Ja se lanka asettui osaksi rihmastoa.
Se ei tuntunut siltä, että olisi tullut hulluksi. Se ei tuntunut siltä, että pitäisi pelätä. Se oli ja on lopullista, ja se oli ja on äärettömän surullista, mutta se oli ja on kauneinta, mitä olen kai ikinä näkevä.
Nousin lopulta pintaan. Siten se menee. Ja jatkoin, kuten jatketaan. Siten se menee.
Kaikki virtaa, velloo. Maailman käyntiääni on miljardi dieselmoottoria ja huuto ja hälinä vain voimistuu. Mutta tuo järkähtämätön, äänetön syvyys pysyy ja sitoo näkymättömissä ihmisiä yhteen. Ja se murtuu esiin, joskus.
Tuosta vajoamisestani saakka minä olen ollut kiitollinen tuosta pelottavasta syvänteestä. Me kaikki kannamme sitä mukanamme. Köyhät ja rikkaat, vauvat ja vanhukset, tähtienvälisten avaruuksien karhukaisenmunat ja galaktiset kaalinpäät. Olen kiitollinen tuosta mustasta merestä, joka velloo meissä joka hetki, aina ja kaikkialla, mutta jota emme halua edes ajatella. Merestä, joka meidän on suitsittava, ohitettava ja pidettävä jollain keinoin aisoissa, jotta pystymme nousemaan sängystä ja harjaamaan hampaat, jotta pystymme miettimään kaupassa mitä tonnikalaa ostaisi, jotta pystymme lässyttämään päätään kallistelevalle koiralle, jotta pystymme juttelemaan keskenämme niitä näitä räjähtämättä siihen paikkaan.
En pelkää enää kohdata sitä, vaikka sen paino saa minut välillä, aivan kesken kaiken koska kaikki on aivan kesken aina, kuin katoamaan, musertumaan, helähtämään kappaleiksi. Siellä ja sitä vasten, syvimmässä surussamme laiduntavien itsevalaisevien levien hehkussa, me voimme muistaa ja Nähdä. Kodin. Kosketuksen. Se tekee meistä vahvoja jättämällä ainoaksi vaihtoehdoksi rakkauden.