Pekka puristi kivääriään ja katseli hajamielisesti hakkuuaukean laitaa. Häntä haukotutti ja passilavan kosteat laudat huokuivat kylmää lonkkaan ja polveen, vaikka hänellä oli angoravillaiset välikalsarit aluskerraston päällä. Pekka yritti estää haukotusta tulemasta pitämällä suuta kiinni, mutta leuat aukesivat väkisin. Huulet sentään pysyivät niukasti supussa, Pekka pani itselleen armollisesti merkille ja pyyhkäisi silmäkulmastaan pisaran, jonka haukotus ja kolean loppusyksyinen tuulenviri siihen olivat pusertaneet.
Aukean takaisesta taimikon rajasta kuului katkeavan oksan naukea napsahdus. Pekka terhensi ryhtiään ja nosti oranssilla, korvaläpällisellä lippalakilla verhottua päätään lavan reunan yli kuin kivirauniosta kuikuileva kärppä. Se oli hirvi! Eikä matkaa ollut kuin satakunta metriä.
Pekan niskavilloja kihelmöi, kun hän nosti kiikaritähtäimen silmänsä eteen. Hän puristi vaistomaisesti vasemman silmänsä umpeen, mutta muisti sitten, miten moneen kertaan alikersantti Luiro oli hänelle armeija-aikaan ampumaradalla karjunut, että sotilas tähtää aina molemmat silmät auki. Jokin silmien paine-ero tai hämäränäkyvyys siinä kai oli syynä, se ei ollut jäänyt Pekan mieleen, vaikka hän yhä muisti Luiron etuhampaiden väliin jäävän, korpraalin natsan levyisen raon sekä kärsäksi nousevat sieraimet tämän karjuessa sylkitipat sivuvalossa leijaillen. Pekka avasi silmänsä ja joutui hakemaan kuvaa kiikarista tuokion, mutta sitten se löytyi. Hirvilehmä, valtavan kokoinen! Ja se tuli melkein päin. Pekan vasen silmä puristui taas kiinni kuin jonkin muinaisen, sukupolvien takaa periytyvän vaiston sanelemana ja takin kauluksesta kuului sydämen raskas jytkähtely. Sitten tuli näkyviin vasa.
Pekan silmät rävähtivät taas auki. Kaatoluvat oli molempiin. Näitä tilanteita ei tullut vastaan joka miehelle ikinä eikä kenellekään monesti. Poski hikosi kiväärin pyökkistä tukkia vasten. Emähirvi tuntui vaistoavan jotain. Se pysähtyi ja nosti katseensa suoraan Pekan kiikariin. Tähtäimen hiusristikko vaelteli levottomasti hirvilehmän ja vasan väliä, ruopaisi välillä hermostuneesti pitkin taimikon laitaa. Vasa jolkotti emänsä viereen ja kosketti turvallaan sen kylkeä. Hirvilehmä ja Pekka katsoivat toisiaan silmiin ja kiikarin kylmä lasiputki sekä yhdisti että erotti heitä – se oli elämän ja kuoleman silmä, joka toi heidät lähelle toisiaan, mutta samalla pystyisi erottamaan heidät eläväksi ja kuolleeksi. Syystuuli kahisutti kuivunutta horsmikkoa ja liekutteli aukiota reunustavia, korkeita, korennonlaihoja mäntyjä. Pekan selkävakoon vierähti hikihelmi. Hirvilehmä mölähti lyhyesti, kuin kiitoksen, käänsi päänsä ja kiihdytti kevyeen raviin vasan seuratessa sen kannoilla. Pekka paremminkin tunsi kuin näki niiden katoavan nuoren koivikon kätköihin.
Ampumatta ei voinut kuitenkaan jättää. Miten senkin olisi selittänyt ajomiehille? Pekka kohotti vapisevin käsin kiväärin piipun kohti harmaana pilveilevää taivasta ja veti nahkasormikkaallaan liipaisimesta. Ase potkaisi sylissä kuin kuolintoreisiinsa ajettu lohi. Hartioita vavahduttava pamahdus vaiensi silmänräpäykseksi alleen koko ympäröivän kaikkeuden, joka jäi kuin paikalleen valettuna odottamaan kaikua. Ja puolentoista sekunnin kuluttua kaiku iski takaisin kajahtaen ja sitten supistuen kuin olisi yrittänyt sulloutua takaisin aseen piippuun.
Pekka veti henkeä vavahdellen ja kohottautui korkeaan polviasentoon. Etäältä metsästä kantautui ajomiesten vaimea huuto: “Oo-suui-koo?” Pekka pani käden torveksi suulleen ja huusi: “Oo-hi mee-ni!”
Silloin passilavan juurelta kuului Nivavaaran käheä ääni: “Pääsikö se linjasta läpi…” Pekka hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Nivavaara! Mistä se siihen ehti? Senhän olisi pitänyt olla passissa harjun takana, omalla lavallaan. Oliko se nähnyt Pekan ampuvan ilmaan? Varmasti oli! Ja jos se levittäisi sanaa, tämä olisi varmasti Pekan viimeinen passipaikka. Lehmä ja vasa! Ja tahallinen huti. Pekka selvitteli kurkkuaan. “Joo… en tiiä miten se… heilahti.”
Ajoketju tuli pian ja saaliittoman jahdin tuottamaa pettymystä huuhdeltiin väkevillä liemillä, kun käveltiin nuotiopaikalle, jossa seuran ikänestori oli keitellyt makkarasopan valmiiksi. Pekka istutettiin nuotiolle ja tiedusteltiin miehissä, miten hän oli onnistunut ampumaan ohi, kun jäljistä päätellen passilavan edestä oli kulkenut sekä hirvilehmä että vasa, niin läheltä, että hyvä kun syliin eivät olleet tulleet. Pekka köhähteli ja selitteli liukkaasta passilavan kaiteesta ja mahdollisesti kuljetuksessa johonkin kolahtaneesta kiikaritähtäimestä. Pekan katse pujahteli metsästyskaverien silmien ohi kuin laiha koira pajuvitikossa, mutta pysähtyi sitten Nivavaaran siniharmaisiin silmiin.
Nivavaara ei sanonut mitään. Katsoi vain ja nyökkäsi hitaasti ja yhtäkkiä Pekka tunsi olevansa hirviemä, joka katsoi aseen piippuun ja kiikariin ja näki sen läpi jotain yhtä aikaa inhimillistä ja eläimellistä. Pekka ja Nivavaara olivat hetkessä kahden, kuin yhdessä ja samassa, sykkivässä ja pamppailevassa valtasuonessa, joka kuljetti heidän lävitseen aikaa, valoa, itse elämän voimaa ja yhtäkkiä kaikelle osoittautui paikka ja merkitys. Hetki oli lyhyt, vain pieni pysähdys katseiden lomassa, mutta se hetki oli totta, niin kuin on totta, että kaikella on alku ja loppu ja että kaikki virtaa ikuisesti.
Nivavaaran kalastusmajan saunan tienoilta kantautui sinä yönä poikkeuksellisen voimakasta uroshirven öhkintää, mitä pidettiin kummallisena, sillä yöllä sataneesta ensilumesta ja koiramiesten ponnisteluista huolimatta alueelta ei löytynyt aamulla ainuttakaan hirvenjälkeä.