Everybody who has ever worked for a corporation knows that corporations conspire all the time. Politicians conspire all the time, pot-dealers conspire not to get caught by the narcs, the world is full of conspiracies. Conspiracy is natural primate behavior.
Osia tästä jutusta on muutettu sivullisten ja tietolähteiden suojelemiseksi. Kaikki valokuvamateriaali on ennenjulkaisematonta.
Keskiyö. Sataa. Kuljettajamme on eksyksissä, olemme ajaneet yli tunnin ympyrää jossain päin Berliinin sikarikasta Dahlem-kaupunginosaa. Pari vodkashottia ei riitä alkuunkaan pidättelemään hermostuneisuuttani, vatsassa kiertää, kädet hikoilevat. Onneksi huomaan ajoissa auton lattiaa levottomana takovan jalkani, pysäytän sen ja keskityn esittämään tyyntä. En halua isäntieni epäilevän mitään. Kuski soittaa jollekin ja puhuu kiivaasti. Kiroilen mielessäni, että olen päästänyt saksani niin ruosteeseen, etten kunnolla ymmärrä mikä on tilanne. Tekisi mieli paeta, peruuttaa koko homma. Mutta tähän olen pyrkinyt, tänään se tapahtuu. Tänä sateisena yönä Berliinissä pääsen pääkallonpaikalle, tänä sateisena yönä tapaan maailmaa kontrolloivan salaseuran silmästä silmään. Olo on juuri niin epätodellinen kuin olisi voinut kuvitellakin.
Eräs sekalaisen seurueemme jäsen kyllästyy kuskiin ja käskee pysäyttämään auton kadun varteen. Hyppäämme ulos lämpimään tihkuun. Auto kaasuttaa matkoihinsa. Alan epäröidä, olikohan tämä sittenkään paras idea. Kukaan ei tiedä missä olen, eikä varsinkaan kenen kanssa. Miehet viittovat minut ja pari muuta mukaansa. Puhumatta sanaakaan kuljemme nopealla askeleella märkien puistikoiden läpi, sitten pitkin hulppeiden huviloiden ja vanhojen lehmusten reunustamia katuja. Vartin autolta kuljettuamme putkahdamme pimeältä puistikkopolulta kapealle, katuvalottomalle, kivipäällysteiselle sivukadulle.
Ja siinä se äkkiä kohoaa, vanha nelikerroksinen kivilinna, tunnistan rakennuksen valokuvista, joita olen nähnyt netin salaliittosivustoilla. Teräväpiikkisen metalliaidan portti avataan ja tulemme hulppean, nelimetristen pylväiden koristaman fasadin eteen. Pihalla roihuavien tulien valossa erotan sen; suuren oven päälle on ripustettu kultainen kolmio, jonka keskeltä minua mittailee kaikkinäkevä silmä. Kylmä väristys juoksee selkänahkojani pitkin. Ovella seisoo suurikokoinen mies mustassa puvussa. Turvamies, oletan. Se katsoo meitä tulijoita tuimasti. Suuren miehen seurassa polttelee pienempi, harmaapäinen mies, hänkin puvussa, mutta vaaleassa. Harmaapäinen mies heittää tupakan maahan, tallaa sen teräväkärkisten nahkakenkiensä alle ja astelee meitä vastaan hymyillen kireästi. Huomaan ensin kultaiset sormukset, sitten vasta rintapieleen kiinnitetyn pyöreän mitalin symboleineen. Herzlich willkommen. Danke, danke.
Menemme tihkusta sisään rakennukseen. Valtavan kristallikruunun himmeässä valossa aukeaa massiivinen, kattoa myöten puupaneloitu kahdeksankulmainen eteisaula. Kuljemme leimuavan takan vieritse suoraan korkeaan käytävään epämääräisessä jonossa, harmaa herrasmies ensimmäisenä, mustapukuisen vartijan pitäessä perää. Kurkin salavihkaisesti syvennöksiin ja huoneisiin, joiden ovet ovat auki. En rekisteröi paljoakaan, olen yhä hieman tolaltani. Sen sentään panen merkille, että ihan pikkurahan murjussa emme ole. Kaikkialla on ornamentteja ja klassista taidetta, öljyvärimaalauksia ja veistoksia, hyllyillä ja pöydillä on heraldiikkaa ja salatieteistä tuttua symboliikkaa; kolmioissa katselevia silmiä, kuutioita, sirppejä, kaksi pylvästä, ihmisen pääkallo ja ristiin asetetut sääriluut… Sinne tänne on aseteltu jyhkeitä antiikkihuonekaluja ja oletettavasti käsintehtyjä mattoja, joita koristavat erilaiset eläinaiheet. Koko rakennus on valaistu häiritsevän himmeästi, kuljemme kuin kynttilänvalossa. Taustalla soi klassinen musiikki, tunnistan sen Sibeliukseksi. ”Aivan, Sibelius oli pienen yhteisömme jäsen”, harmaapäinen mies kertoo ja jatkaa ylpeyttä äänessään: ”samoin kuin Mozart, Bach, Haydn, Naumann… Louis Armstrong ja Irving Berlinkin”.
Kulkiessamme vanhojen muotokuvien ohi, tunnen ensimmäisen kerran pelon lisäksi jotain muuta, innostusta, jopa lievää kiihottuneisuutta. Tajuan, että näissä nimenomaisissa huoneissa on luuhannut sektin 1770-luvulla tapahtuneen myrskyisän perustamisen jälkeen melko nimekästä eliittiä, keisareista taiteilijoihin, teollisuuspampuista aristokraatteihin.
Conspiracy is just another name for coalition.
Tulemme huoneeseen, jossa on muuta ryhmää, pukumiehiä, mutta myös rennommin pukeutuneita ihmisiä. Muutamalla on konjakkilasi kädessä. Puheensorinasta erotan kiihkeän väittelyn – hieman syrjemmässä nuori mies vääntää jonkun vanhemman pukumiehen kanssa jostain, mutta paska saksani estää taas pääsemästä asian ytimeen. Sen verran ymmärrän, että nuoremman miehen väite on vanhemman mielestä potaskaa, heidän seuransa ei ole ollut jutussa mukana, vaan kyseessä on ollut Skull and Bones -väki tai ehkäpä Ruusuristiläiset. Ajattelen mielessäni, että settihän vaikuttaa melko paljon joltain kilpailevien moottoripyöräjengien toiminnalta. Bandidokset eivät vain ole koskaan saaneet Preussin kuninkaan Fredrik II Suuren suojelusta Kyläsaarenkadun kerhotiloihinsa kuten nämä kaverit. Sitä paitsi tietojeni mukaan salaseurat ovat yhdistäneet voimansa Uuden Maailmanjärjestyksen lähestyessä, joten luultavasti kyseinen kiihkeä väittely on jälleen vain yksi sumuverho sumuverhojen joukossa, huoneessa on useita seuraan toistaiseksi kuulumattomia.
Olen paikalla valheiden ja julkeuden ansiosta, en ole säästellyt rahaa tai vaivaa päästäkseni tähän rakennukseen. Hetki lähestyy. Harmaapäinen herrasmies haluaa esitellä meille temppeliä. Minä ja pari muuta ulkopuolista lähdemme seuraamaan herrasmiestä, mustapukuisen vartijanjätin seuratessa taas tiukasti viimeisenä. Asetun keskijoukkioon. Kuljemme vitriinin ohi, jossa on aito ihmisen pääkallo, sitten nousemme portaita. Muistan mitä tulin tekemään. Kaivan olkalaukustani jotain. Ne ovat kyllä pienen ihmisen elämässä hienoja hetkiä kun tajuaa äkkiä olevansa Tilanteessa. Huomaan olevani Illuminatin Saksan päälooshin temppelissä kamera kädessäni, luonnollisesti väkijoukon ainoana. Mustapukuinen vartija kiinnittää asiaan saman tien huomiota. Perhanapaska.
Luotan siihen, että tekoni vaikuttaa niin typerän julkealta, että sen luullaan olevan sovittu juttu. Harmaapää on uppoutunut selittämään järjestön historiallisista saavutuksista, kädet heiluen. Vartija ei tiedä mitä tehdä, niin ei tee mitään. Alan räpsiä kuvia vaivihkaa, piilottaen kameran taskuuni kuvien välillä. Ihmisten täytyy saada tietää.
Eroan porukasta mustapukuisen vartijan silmän välttäessä. Pujahdan ylevästi sisustettuun työhuoneeseen, jota hallitsee suuri kirjoituspöytä. En tiedä mitä olen tekemässä.
Onneksi tulija ei ole vartija, vaan kaksi kaltaistani salaseuran ulkopuolista ryhmästämme on etsinyt minut käsiinsä. Toinen kysyy saksaksi mitä ihmettä olen tekemässä. Toinen osoittaa kameraa kädessäni, ja levittää käsiään, selkeästi hermostuneena. Aa, tämä on ihan ok, minulla on harmaapäähemmon lupa. Lähdemme etsimään muun ryhmän, vartija tulee vastaan käytävällä.
Joku osoittaa hämärään syvennykseen ja kysyy mikä valo kaariovelta kajastaa. ”Ehdottomasti vain jäsenille, se on pyhä paikka”, harmaapää vastaa. En voi vastustaa kiusausta, vaan astelen huoneen ovelle kun muu porukka etenee seuraavaan huoneeseen. Jeesus, siinä se on.
Ehdin juuri napata rituaalihuoneesta kuvan ja tunkea kameran taskuuni kun mustapukuinen vartija tulee luokseni ja käskee palata porukkaan. Tämän jälkeen se ei päästä minua enää silmistään, ja kuvaaminen on lähes mahdotonta, mutta en aio luovuttaa.
Otetaan vielä hetki ja miettikää tuota aiempaa kuvaa ennen kuin jatketaan. Sibelius, Risto Ryti ja Aake Kalliala, ja sinunkin asianajajasi, tuomarisi tai asioistasi päättävä poliitikko on viettänyt öitä juuri tuollaisessa huoneessa. Tehden mitä? Miksi? Mikä tuossa kielletyssä huoneessa on sellaista, että se on kestänyt samanlaisena ainakin kolmesataa vuotta, ”vallan” vaihtuessa, maailman muuttuessa.
Mustapukuinen vartija huomaa lopulta puuhani ja menee puhumaan harmaapäälle. Saan murhaavan katseen osakseni. Show on loppu, kaikkien on palattava alakertaan. Sydämeni takoo, korvani alkavat vinkua hiljaa. Toivon, että ehdin tunkea kameran muistikortin persereikääni, ennen kuin muut turvamiehet tulevat hakemaan minut takahuoneeseen hakattavaksi.
Mutta mitään ei tapahdu. Menemme jonkinlaiseen kerhohuoneeseen, jonka yhteydessä on pieni baari. Haluan bissen ja makkaraa, on jo hiuko. Illan tulot kuulemma menevät johonkin hyväntekeväisyyteen, kertoo lappu. Ikäväkseni baari on jo laittelemassa kiinni, kello on puoli kaksi yöllä.
Seisoskelen baarissa vielä hetken. Vartija keskustelee jalkapallosta jonkun kaverinsa kanssa. Harmaapäinen mies vastailee ihmisten kysymyksiin. Hieman pullea teini-ikäinen, kerubikasvoinen salaliittoteoriafani, joka on kiusannut koko illan harmaapäätä tiukoilla kysymyksillä NWO:sta ja muusta sellaisesta tulee luokseni lippis väärinpäin ja kysyy voisinko lähettää hänelle jotain kuvia vaikka Facebookissa. Lupaan, mutta hukkaan myöhemmin lapun, jolla pojan nimi on.
Berliinin Vapaamuurareiden avoimien ovien päivä on lopussa, ja on lähdettävä takaisin tihkuun ja etsiydyttävä kämpille Kreuzbergiin. Polttelen vielä harmaapään kanssa röökin pihalla, kiitän kierroksesta ja liityn sitten parin keski-ikäisen naisen ja kerubikasvoisen teinipojan porukkaan, jotka tietävät missä bussipysäkki sijaitsee. Pihan tulet roihuavat, ja takanamme sulkeutuvat salaseuran temppelinovet, joiden takana eliitin mahtimiehet syövät saksalaista makkaraa pienessä baarissa ja ties mitä juonivat rahvaan päänmenoksi.
Jälkikirjoitus
George Carlin kaskuili kokomustassa vaateparressaan, että ”You don’t need a formal conspiracy when interests converge. The owners of this country went to the same universities and fraternities, there on the same boards of directors, they belong to the same country clubs, they have like interests, they don’t need to call a meeting because they know what is good for them…and they are getting it.”
Jos tällä pyramidilla ylipäätään on silmä tai huippukivi, se ei ehkä kuitenkaan ole kätketty – ainakaan enää tätä nykyä – hämärästi valaistuihin, symbolein koristeltuihin kerhotiloihin. Ei sitä tarvitse piilotella ja naamioida, kun koko globaali himmeli pyörii sen ehdoilla. Ja mitä ne pankkiirit ja pamput siellä miesporukassa keskenään tunkkaisissa temppelihuoneissa tekisivät, jos niiden leikkikenttä on koko planeetta, jossa ne voivat vetää kokaiininsa aivan missä huvittaa, tehdä aivan mitä huvittaa, eikä yksikään hallitus tai kansa voi tai halua tehdä asialle mitään.