Toverit, toverittaret.

Yksinäiset pelonmietteet ja armon- ja avunpyyntöpainotteiset rukoukset ovat tarpeettomia tässä hienossa seurassa. Kultaiset kädet, olenko niiden nähnyt koskaan kurottavan muualta kuin kauttanne, olenko niiden koskaan kuin kauttanne nähnyt karkottavan synkeät näyt, kiskaisevan syvenevistä kiepeistä.

Toverini, toverittareni, olenkohan koskaan kuin kanssanne törmännyt aivan varoittamatta hetkeen, joka on niin kaunis ja hauras ja ihmeellisen hyvä, että olen revitty olemaan täysi, täysin. Olenko kuin kanssanne nauranut murheet ja narisevien ruusujen piikit ja ajankin kadoksiin.

Samaa juurta, samaa maata, saman sateen juottamia. Saman puunoksan lehtiä; havistaan hauraina silmusta syksyyn, huoletta, vauraina.

Ja niin minun sydämeni on teidän, oi monikasvoiset maatuskani, joista pienin mummo tuntuu olevan aina hukkunut, joiden pintaan kovat kädet ovat piirtäneet ja piirtävä jälkensä ja joiden maali on lohkeillut ja lohkeilee, mutta jotka eivät silti, eivät ikinä päästä kuritonta naurua pakenemaan luotaan vaan kantavat sen mukanaan minne kulkevatkin. Hymyissänne näen ihmeelliset puutarhat, surun mustista siemenistä versoneet. Minun sydämeni on nyt ja ikuisesti teidän, te sammalpehmeät, villit, kosteankutsuvia variaatioita iäti vilkkuvat. Juuri teidän, joiden punertuvilla kasvoilla kätketyt kasvot, omani, teidän joiden käärmelantioiden pyyhekumilla valta pyyhkiä mykäksi levottomana ulvova talviyön koiratarha.

Ja niin minun kaikki kunniani on teidän, mursuveljeni, jotka ette juuri muuta kuin lylly ja ölise merestä noustuanne, nauratte tyhjää humaltuneena ja pitelette päitänne krapulassa, teidän jotka paritteluiden ja pakkotöiden välissä vain lähinnä rapsuttelette ihoanne ja makoilette raukeissa kasoissa lämpimillä kallioilla, kämpillä ja terasseilla. Mutta tarpeen tullen te pidätte huolen omistanne, rakennatte kehoistanne muurin, ärjytte yhteen ääneen, tarjoatte bissen, kannatte muuttolaatikot vuokrapakuun kiroillen ja etikkaa hikoillen, tai juoksutatte vaihtofarkut pizzerian vessaan vihamielisten simpukoiden yllätyshyökättyä.

Ja näin olen näyssä nähnyt; yksin on ihminen kuin kusinen kauppakassi, tyhjä tuulten riepotella. Siinä vaiheessa on se ja sama onko pinnalla ostarin Alepan vai Stockan herkun logot, rinnalla Guccia vai kuraa. Yksin ei ole ihmistä. Ei ole yhtään mitään.

Ja niin, sanon sen nyt, minä rakastan teitä utuiset liekit, säänpieksemien tuntureiden ylle illantaitteessa syttyvät. Rakastan teitä arktiksen joulukuun aamuvalot, yläpilviin piirtyvät lupaukset auringon paluusta.

Olen hetken kun ette enää, tai te kun en, mutta kun kerran olemme tässä, vielä samassa huojuvassa huoneessa, lätisevinä lähi-ilmiöinä, niin kohdataan kerrankin, törmätään tänään kuin komeetat! Katsotaan niin, että nähdään eikä vain kuvaa omassa päässä! Kuunnellaan niin että kuullaan, eikä samalla vastausta muotoillen! Halataan kerrankin kuin hipit, liian pitkään, silmät kiinni! Seotaan kuten vesi menee veteen kuten varjo syö varjon, samana viininä vierekkäisistä lekkereistä yliläiskyen! Törmätään kuten nämä tuopit, jotka toisiinsa nyt kilahtaa SKÅL!