Aiemmin tapahtunutta: Make Sund, Sini Tikka ja Bunkkeri-eno ovat selviytyneet road tripillaan Lahdesta ja monista muista epäinhimillistä olosuhteista, mutta joutuneet uusiin kuumotuksiin. He ovat piiloutuneet Jukajoen korpitaipaleella suoritetun ketunlenkin jälkeen Saimaan rannalle pieneen aittaan, mutta seuruetta metsästänyt Lapuan liikkeen partio on jotenkin onnistunut löytämään heidät. Kolme kokomustiin ja sinisiin solmioihin pukeutunutta karskia miestä piirittää aittaa, jossa sankartriomme on juuri herännyt alkoholihuuruisista unistaan uhkaaviin huutoihin. He eivät ehdi tehdä muuta kuin hätääntyä, kun Saimaan koleassa yössä kajahtaa laukaus.

Juttu on omistettu Pekka Pitkäselle, tiettävästi ainoalle ihmiselle, joka on lukenut tämän kaksiosaisen kronikan ensimmäisen osan loppuun asti.

Bunkkeri-eno kertoo

Sekavassa mentaalitilassa syöksähdin ylös punkasta kohti aitan ovea. Sankarillisena aikeenani oli uhrata Sini ja Make Lapuan liikkeen armoille ja koettaa itse livahtaa metsään pakoon. Avasin lautaoven haan lennosta ja puskin ulos matalasta oviaukosta pelkissä alushousuissa. Partio ei saanut minusta otetta, hyppäsin pienen terassin yli ja juoksin ja loikin loivaa rinnettä alas kohti rantaa. Hämärässä onnistuin potkaisemaan jalkani männynjuureen ja rojahdin turvalleni kunttaan.

Kierähdin kyljelleni. Kaksi Lapuan liikkeen miestä oli jo saavuttanut minut. Toinen esittäytyi maiharinpotkulla mahaan, ja ne ilmat jotka eivät olleet pusertuneet pihalle kaatuessani, pusertuivat nyt. Haukoin henkeäni surkeana, lähes alastomana kylmässä maassa. Kolmas mies, ilmeisesti porukan pomo marssi rinnettä alas eteeni ja sanomatta sanaakaan nosti Lugerin piipun otsaani kohti. Tuijotin ilmeettömän miehen kylmiin fasistinsilmiin, sitten aseen piippuun. Tässä se oli, tämä oli tarinan loppu. Elämäni ei vilissyt silmieni edessä, aika ei hidastunut, jostain syystä kuulin mielessäni vain kertosäkeen Tauskin biisistä ”Niin minä sinulle kuulun”. Ajattelin, että vittu mikä antikliimaksi, ja jotenkin kierolla tavalla tunsin helpotusta varman kuoleman edessä. Ei enää työkkärin kursseja ja krapuloita, ei enää yhdyssanavirheitä, ei enää potenssin pettämisiä yhden illan juttujen kanssa, ei enää maitolasikuvuttomia valaisimia. Suljin silmäni.

Suljettujen silmäluomieni läpi kävi punainen välähdys. Luulin sitä ensin luodiniskuksi etuotsalohkooni, mutta kun tietoisuuteni yhä ilmeisesti pysytteli päällä, korjasin arviotani. Avasin silmäni. Hehkuva hahmo seisoi minun ja Lapuan liikkeen lynkkauspartion välissä. Miesten äsken niin ilmeettömillä kasvoilla leiskui järkytys ja pelko, mutta ne koettivat silti pitää rintamansa. Johtaja laukaisi Lugerin kerran, tyhjensi sitten koko lippaan, mutta luodit vain sujahtivat hahmon läpi ja napsuivat mäntyihin jossain takanani.

Pehmeä, karismaattisen painokas ääni lausui:
– Teidän kaltaistenne typerysten ja unissakävelijöiden ja heikompienne sortajain kanssa on niin kovin vaikeata keskustella, että minun on viisaampaa vain käyttää voimaa, joka minulle on suotu.

Hahmo heilautti kerran kättään kapellimestarin lailla ja kolme kokomustiin pukeutunutta miestä räjähtivät kappaleiksi kuin kiinarilla täytetyt kananmunat. Limaa ja verta roiskahti kasvoilleni ja rinnalleni, sisäelimiä mätkähti märästi puiden rungoille ja kiville. Mykkänä tuijotin harmaaseen pukuun sonnustautunutta hehkuvaa hahmoa, joka kääntyi puoleeni. Vanha mies korjasi etusormellaan mustasankaisten silmälasiensa asentoa, katsahti minua, hymähti ja pyöritteli päätään. Sitten se heilautti kättään hyvästiksi, asteli muutaman metrin päähän parkkeeratun Lapuan liikkeen Chevy Vanin luo, istui kuskin paikalle ja koko ajoneuvo katosi näkyvistä.

Yrjö Kallinen palasi tuonpuoleiseen, mutta vielä siinä tyrmistyksissä maatessani laskeutui mäntyjen latvustoista satoja pieniä, karvattomia jyrsijöitä muistuttavia eläimiä. Muutama kiipesi pian päälleni. Koetin hätistellä niitä pois, mutta sinnikkäästi ne hyppivät ja kiipivät niskaani ja päähäni uudelleen ja uudelleen. Shokissa en päässyt vieläkään jaloilleni, mutta onneksi ymmärsin, että olennot eivät halunneet satuttaa minua. Ne litkivät ja nuolivat kiireesti fasistien verta iholtani ja hiuksistani. Kuhina kävi sammaleessa ja kivillä kun sadat pienet olennot siivosivat jälkiä.

Vasta kun siivousryhmä oli kipittänyt puunrunkoja pitkin takaisin latvustoihin, pystyin liikkumaan. Tajusin olevani aivan jäässä. Täristen ja hytisten kiiruhdin takaisin aittaan ja suljin oven. Kaadoin ison lasillisen valkoviiniä ja kulautin sen ykkösellä alas. Make ja Sini nukkua tuhisivat. Miten ne pystyivät nukkumaan? Tunsin heikotusta ja menetin tajuntani.

Päivä 3: Etelä-Savolainen viidakkoseikkailu

Make Sund piti aamuista selontekoani yön tapahtumista kroonisesta taikasienivodkan imeskelystäni johtuvana psykoosina. Sini tarjosi Diapam-levystään nappia, mutta en ottanut sitä vastaan.

Oli miten oli. Lapuan liike -ongalmat olivat nyt loppu. Joko psykoosini puhkesi yön aikana kuin fasistinen mentaalifinni tai Yrjö Kallinen oli kuullut Mikkelissä lausumani rukouksen viiveellä, mutta joka tapauksessa olotila ja mielialamme koheni. Natustimme Maken ja Sinin kanssa tyytyväisenä aamupalaa aitan rappusilla ja tutkailimme karttaa Ipadista. Etelä-Savon sunnuntai paistoi aurinkoisena, Punto kuljettaisi meidät minne mielisimme. Pieni darra väistyi parilla napakalla vodkashotilla ja salamilla, pian olimme taas tien päällä.

Rullailimme pieniä hiekkateitä, ylitimme lossilla sillattomia salmia, huilailimme mutkittelevia teitä kapeiden harjujen yli, kiisimme laakeiden, kultaisena huojuvien rypsipeltojen vieriä, ohitimme jylhän komeita kalliorantoja ja ulappanäkymiä. Punton jarrupalojen kirkumiseenkin alkoi tottua, kaikkeen tottuu. Pysähtelimme välillä taivastelemaan lumoavaa luontoa ja taajamien majesteettista S-Ryhmä -arkkitehtuuria. Puumalasta haimme gebardia.

Päätimme tehdä pienen luontoretken. Parkkeerasimme Punton tienlaitaan ja marssimme jyrkkien kallioiden yli skutsiin reput täynnä herkkuja. Löysimme kauniin jäkäläkankaan eräästä niemestä aikomuksenamme viritellä Primus-keittimellä päivällinen ja pannukahvit. Jäkälä on muuten siitä mielenkiintoinen eliö, että se ei ole sieni tai kasvi vaan itse asiassa symbioottinen eliöryhmä. Jäkälä on sienen ja mikroskooppisten viherlevien tai syanobakteereiden muodostama valtiomuoto, jossa sieni omistaa tuotantorakenteet ja infrastruktuurin ja levät tai bakteerit tuottavat työllään eli yhteyttämällä sokeria koko ryhmän käyttöön.

Sinin viidennen kategorian hirvikärpäsfobia sai viidakon ilman värähtelemään kiljaisutaajuuksilla aina kun jokin pieneliö eksyi sen aistipiiriin. Tämä ääntely hermostutti henkivallat ja pian niskaamme rojahti pahamaineinen Etelä-Savon monsuunisadekuuro. Siinäpä sitten tukat märkinä, vilusta hytisten fiilistelimme Suomen suvea aikamme. Fondue-hetkemme oli pilalla, jouduimme tyytymään rapuihin ja tapaksiin. – Siis mä en jaksa tällasta enää, mä oon dokannu kaks viikkoo putkeen! Sini parahti lyötynä. Make kasteli Iphonensa. Minä kävelin lukinverkkoon ja jokin myrkkytorakka ryömi eräästä kreuzbergiläisestä pikkupuodista ostettujen Scotch&Soda -housujeni lahkeeseen. Vitut luonnosta ja landesta, ei sekään tuntunut välittävän meistä. Uusien, vertavuotavien traumojemme kanssa olimme valmiita suuntimaan asvalttipoluille, urbaaniin ilotteluun kaupunkilomailun merkeissä ja etsimään amerikkalaista unelmaa.

Henkinen havahtuminen Hirveslammen S-Marketilla

Jätimme hiekkatiet ja likaiset saaret taaksemme ja palasimme pääväylälle. Pian löysimme taajaman. Oli mahtava nähdä sivistyksen merkkejä rankan viidakkoseikkailumme jälkeen. Salet, Lidlit ja S-Marketit kiilsivät silmissämme aivan uudesta vinkkelistä, kuinka hienoa jo pelkkä arkkitehtuuri ja insinööritaito voikaan olla. Matkailu todellakin avartaa, kirjaimellisesti laajentaa tajuntaa. Hirveslammen S-Marketin näkeminen sai minut lankeamaan loveen.

Otamme niin paljon aivan liian itsestäänselvyyksinä, meidän pitäisi osata hiljentyä, mennä itseemme ja tajuta kuinka suurta ja mahtavaa se on, kuinka uskomaton ilmiö on tämä tavarain ja palveluiden logistinen virta. Planeetan toiselta laidalta voidaan rahdata epäeettistä ja myrkyllistä ruokaa ja rihkamaa niin yltäkylläisen paljon, että vähintään puolet siitä voidaan vain hyvillä mielin tumpata myyntipäivän päätteeksi roskikseen jossain Hirvaslammella. Näin intuitiivisesti sisäisessä näyssä kuinka materiaa liukui Kantonista, Etelä-Amerikasta, Intiasta ja Amerikasta tuhansien pienten ihmismuurahaisten ja valtavien koneiden avulla vain päätyäkseen tuon syrjäisen S-Marketin roskikseen. Se on näkyville piilotettu ihme, ei mitään vähempää, sen minä sanon.

#foodgasm @ #ABC

Tästä kaikesta valaistumishommasta oli kehittynyt melkoinen hiuko eli mässyt. Pysähdyimme ABC-nimiseen ravintolaan tyyppailemaan paikallista, traditionaalista keittiötä moderneilla twisteillä. Mietin yhä tavarain kosmista virtaa, globaalikapitalistista sienirihmastoa leijuen aivan transsissa. Tunsin tajuntani yhä vain laajenevan ja laajenevan loputtomasti kun katselin hyllystöillä odottavia tuhansia tuotteitta. Tunsin hyödykkeiden liittävän kaikki kansat yhteen. Ikään, sukupuoleen tai rotuun katsomatta, me olemme yhden Suuren Yhteisön jäseniä, me olemme tasa-arvoisia kuluttajia, universaaleja asiakasomistajia kaikki!

ABC:n miljöö oli miellyttävä, ja pian pääsimme laiduntamaan seudun herkkuja. Annokset saapuivat ja otimme Iphoneillamme viitisen kuvaa per annos ja jaoimme ne Redditiin, Hardcore-Foodiez -blogin Facebookiin, Pinterestiin ja Instagrammiin. Sitten leikkasin pienen palan leikkeestä, laitoin aurinkolasit silmilleni ja ruokapalan avoimeen suuhuni ja Sini näppäsi kuvan ja twiittasi sen hästägillä #etelä-savo #foodgasm. Uudelleentwiittasin sen lisäyksellä ”#Etelä-Savonian restaurant to #Helsinki, any takers?”. Make kuvasi videota liitettäväksi myöhemmin Youtube-kanavallemme.

Sometuksen jälkeen söimme jäähtyneet ruoat. Make Sund valitteli, että hänen eksoottinen ”Silakat ja muusi” -annoksensa kärsi suolanpuutteesta, mutta se nyt valittaa kaikesta aina. Sinin etelä-savolainen perinneherkku ”Kalaburgeri” sen sijaan oli jo ihan ok, kai. Oma annokseni ”ABC Wieninleike” oli sen sijaan todellinen fuusiokeittiön taidonnäyte, perinteinen etelä-savolainen ruoka oli rohkeasti ottanut vaikutteita Keski-Euroopan kuumimmista ruokatrendeistä. Paikalliset raaka-aineet ja osaaminen paistoi ja maistui kaikessa, esillepanosta suutuntuman kautta makujen ja mausteiden harmoniseen kokonaisuuteen. Nerokkaana ja jännittävänä kontrapunktina miellyttävän monimelodiseen gastrokanvaasiin ja väriä tuomaan oli annoksen yhteyteen lisätty nokare puolukkahilloa. Kuinka elegantti pieni nokkeluus!

Gastronomisesti ja esteettisesti monityydyttyneinä poistuimme ravintolasta peukuttaen sitä kilpaa foodieiden someappseissa. Saimme monta vastatykkäystä. Itse tykkäsin vielä omasta tykkäämisestäni. Pari melko arvostettua ruokabloggaajaa oli uudelleentwiitannut Sinin twiitin, ehkä näemme joskus Helsingissäkin etelä-savolaisen keittiön…

Aika ei ole lineaarinen, vaan syklinen

ABC-ruoan ja viidakkoretken jälkeisen S-Marketista alkaneen valaistumisen jälkeen en odottanut loppureissulta enää paljoakaan, en osannut edes kuvitella miten tuollaiset huippukokemukset voisi ylittää.

Olimme ajelleet jonkin matkaa kun pysähdyimme johonkin perusskutsiin kuselle. Sini huomasi kalliossa jotain punaista. Ja eikös vain, ennen kuin menestyksekäs Stop töhryille -kampanja aloitettiin, oli joku lättähattu käynyt sotkemassa luonnonkauniin kallioseinämän ties millä tageilla ja julkeuksilla. Siinä asiaa tuomitessamme ja tuhistessamme päitämme pyöritellen pysähdyin äkkiä. En voi kuvailla mitä tapahtui kokemuspiirissäni, se ei yksinkertaisesti tule puhuttuun kieleen, se ei mahdu tavallisen tajunnan viitekehykseen. Koetan kuitenkin selittää, sillä mielestäni kokemukseni oli niin perustavanlaatuinen, että haluan koettaa jakaa sen.

Katselin siis Syrjäsalmen luonnonkusipaikan kallioseinämään n. 3200 – 2200 ekr. tehtyjä tageja, ajattelematta juuri muuta kuin kusta. Sitten silmäni kuljeskeli miestä esittvään tagiin.

Ja suureksi yllätyksekseni tunnistin sen – täsmälleen sama tagi on manifestoitunut töölöläisen Mr. Don -ravintolan seinälle juuri vastikään.

Mieleeni muistui vastaavankaltainen symbolien aikavääristymätapaus. Vuoden 2002 maaliskuun lopulla Ivalossa sijaitsevan Veijon Esson miesten eriöön ilmestyi hevoskuvio, joka oli sama kuin Oxfordshiren seuduille pronssikaudella luotu.

Ivalo-Oxfordshire -kuviotoistuman aikaväli on siis enintään n. 3000 vuotta, mutta nyt Syrjäsalmella tuijotin omilla silmilläni jopa 4200 vuodelle leviävää vessakirjoituskuviotoistumaa.

Uusi todiste oli voimallisin kaikista, en enää voinut väitellä totuudelle vastaan. Aivoni tuntuivat revähtävän keskeltä auki kun tajusin mitä se kaikki tarkoittaa – aika ei ole lineaarinen, se ei kulje hetkien helminauhaa vaan sykkii kehissä, piirtyy kokemusten sykleinä yhden ja saman tietoisuuden kalvoon tyhjyyttä vasten. Tästä seuraa, että kaikki ideat, ilmiöt ja olennot ovat ikuisen palaamisen tilassa. Vessanseinäsymbolit, myytit ja unien arkkityypit murtautuvat aikojen läpi muistuttamaan meitä, että mikään ei katoa, koska mikään ei ala eikä mikään lopu. Maailma, Kosmos – kuten minäkin sen osana – kerron samat jutut uudelleen ja uudelleen. Kusipaperit syttyivät sisäiseen hehkuun, jokainen varpu, tupakantumppi ja maitohorsmien varsissa moljottanut ketosylkiäisen sylkimälli sai ylimaallisen hohteen.

Lokin kirkaisu irroitti minut lopullisesti. Mieleni taisteli vastaan hurjasti, mutta se ei voinut enää mitään. Minun oli hyväksyttävä, että rationaalinen ja mystinen, ei-rationaalinen eivät sulje toisiaan pois, vaan niiden on voitava elää rinnakkain tai ne tuhoavat toisensa.

Tämän hyväksymisen jälkeen pystyin neliulotteisesta kuvakulmasta tarkastelemaan helposti egoni ja psyykeni ongelmapisteitä; olin asuttanut vääristynyttä mallia, pitänyt kasvoillani viimeisen käyttöpäivän ylittänyttä naamiota, elänyt vanhentuneita identiteettejä. Olin kuvitellut, että vanhat rajat ovat yhä voimassa, että se mitä minun oli muiden suilla vuosia sitten väitetty olevan olisi pitänyt yhä paikkansa. Ei, ei se pitänyt – maailma oli muuttunut, minä itse olin kasvanut, kehittynyt, uudistunut ja uusia mahdollisuuksia täynnä.

Tästä itseymmärryksen sokeasta pisteestä olivat johtuneet myös moninaiset ongelmani, fasistisista vainoharhoista psykosomaattisiin vatsavaihoihin ja hillittömään elämääni. Olin nähnyt omat demonini muihin heijastuneina ja se oli pilannut monta tärkeää ihmissuhdetta. Olin kiertänyt kehiä, toistanut samat virheet lopulta ainoastaan siksi, että olin kuvitellut olevani irrallinen yksikkö, kun tosiasiassa olin vain yhden suuren puun haviseva lehti.

Kun kaikki oli tuotu esiin eteeni, minulle suotiin valta ja vastuu luoda itseni uudelleen, metaohjelmoida käyttäymismallini, hallita tietoisuuttani ja avautua lopulta ottamaan vastaan kiitollisena kaikki ne kokemukset, mitä Suuri Magneetti eteeni toisi, erottelematta, arvostelematta ja tuomitsematta.

Vieressä havisevan lehden Maken nariseva ääni sen kirotessa paarmoja alkoi soida vastauksia iankaikkisiin kysymyksiin; mikä on elämän tarkoitus, kannattaako ostosten keskittäminen todella, onko mieshuoralla sisäänostohinta? Mutta ne olivat jo merkityksettömiä, kokonaisuus oli harmoninen ja eheä, siellä ei ollut tarvetta kysymyksille, kaikki vain oli tai ei ollut. Siinä ja silloin minulla oli kaikkea, minä olin kaikki, siinä suppupaarmojen pörinän ja sääskien ininän keskellä kustessani minä olin Elävä, Elämä itse. Aloin itkeä ilosta.

Länkkärivapaat loppubailut kerimäkeläisellä mobiilitaloalueella

Kusipaikan ajanylittävän kokemuksen jälkeen mieli teki vain bailata. Olin puhtaasta hyvästä olosta veistetty toteemi, viheltelin Puntossa kirskuvien jarrupalojen kanssa kilpaa. Skoretimme Rasta-Akun kontaktilla kortteerin kerimäkeläiseltä mobiilitaloalueelta eli amerikkalaisittain trailer parkista. Olin niin huh huh mielettömässä after glowssa, että minua ei enää haittaisi mikään, aivan sama vaikka alueella ei olisi edes maitolasikupuja valaisimissa tai se kuhisisi punaihoisia länkkäreitä.

Punto kiljuen kurvasimme mobiilitaloalueelle ja mesta osoittautui ehkä päräyttävimmäksi ikinä missään. Länkkäreitä ei näkynyt mailla halmeilla, paikka oli miellyttävä ja rauhallinen. Saimme asuttavaksemme 12-jalkaisen luksusmobiilitalon. Hymy viilteli lähes kivuliaasti kasvoja kun tutustuimme mobiilitalon varustukseen; kaasutakka, aidot jenkkipistokkeet, kaksi vesivessaa, kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö, pyyhkeenkuivatustelineet, istuma-amme, kokolattiamatto! Edellisyön olimme nukkuneet nukkavierussa 1800-luvulla rakennetussa aitassa, sitten vain huomaamme elävämme kuin jostain amerikkalaisessa märässä unelmassa! Heitimme paidat päältä, pistimme Ipadeista Bruce Sprignsteenia täysillä soimaan, korkkasimme skumpan ja aloitimme bailauksen.

Ällistyksellä naamaan hakattuina kiertelimme pari lasia myöhemmin alueella. Tutuistuimme ystävällisiin naapureihimme. Sini silitti naapurivajassa majailleen rillipään kymmeniä kissoja ja ystävällinen Ricky vaihtokauppasi meille salameita vastaan rohki tyräkkää hasista. Bailasimme kuitenkin loppuillan kolmistaan, sillä naapurimme sammuivat ja muiden mobiilitalojen tyypit, kuten eräs juustoburgereita kitaansa ahtanut paidaton läski ja pikkuteitä umpikännissä suhaillut, seriffin asuun pukeutunut kalju homo vaikuttivat maljenkin verran liian epäilyttäviltä.

Kiertelimme vielä myöhään kesäyön hämärissä alueella kun äkkiä tajusimme, että valaisimissahan oli kuin olikin maitolasikuvut! Pistimme Maken kanssa polskaksi, Sini huusi ”Jee”.

Vain etsivä voi löytää, vain kysyjälle vastataan. Juuri tällaiset hetket ajassa ja paikassa, satumaiset sattumat, kohottavat kohtaamiset ja kosmisen kohtalon ilkikuriset silmäniskut jossain kaukaisessa kolkassa ovat niitä muutosvoimaisia hetkiä, mitkä tekevät peruspullamössömarteista, kermaperseperteistä ja muista ahadasmielisistä ja vieraantuneista länkkäritissiposkipaskahoususta oikean travellaajan! Ja jos sinä, rakas lukija, et ole vielä jättänyt sitä Kallion tai minkä tahansa lähiösi henkilökohtaisen mukavuusalueesi Ikealla raiskattua, mäkkäripieruista toukankuplaasi, niin sinulle meillä on sinulle vain yksi ainoa sana; LÄHDE!

Loppufiilistelyt

Tarinan opetus: jos dokaa koko ajan, ei tule krapulaa.