– – no niin, tiedätte miten tämä loppuu, hypätään sen yhden kappaleen yli kunnes koko huone on yhtä muodottomien muotojen muodonottamista, tummien hahmojen ojentelua seinältä seinälle ja jaloissakin hiljaiset, niljaiset olennot, niin kuin olisi Niilin tai jonkin muun eteläisen virran mutaisella rannalla kuuttomana yönä, niin ollaan siellä kosteassa ja kuumassa ilmanalassa, rakennellaan pieniä majoja sielläkin, siihen rannalle, majoja ja vajoja jotka hajoavat ja vajoavat aina lopulta mutta silti jokin niitä ajaa rakentamaan, niitä majoja, joiden seinät haamuuntuvat ja kaatuvat, toisinaan vain aamuuntuvat ja katoavat, oliko niitä edes ~/~ niin käy että lopulta ettei jaksa ei jaksa enää, kävisi vain makuulle työmaansa viereen, niin makuulle liskojen, niljaisten hyönteisten ja käärmeiden väliin, aivan niin, painaisi kyljen krokodiilin halkeillutta nahkaa vasten ja antaisi päättäväisten matojen löytää suojaa sieraimista ja muista ruumiinaukoista, niin antaisi yönviileän öljyn etsiytyä kyynelkanaviin ja ihon alle, niin painaisi kasvonsa mutaan ja antaisi vain pimeyden täyttää, täyttää lihasten autiomaan säikeiset, odottavat kanjonit ja verisuonten loputtomien tunnelien labyrintit, antaisi pimeyden tulvia ja täyttää vatsan holvikattoiset ontelot, keuhkot ja sydämen hallit, niin, vajoaisi mutaan, menettäisi ääriviinansa, ja antaisi pehmeän pimeyden täyttää ja saattaa ja peitellä lepoon jokainen väsynyt solu, niin, vajoaisi joenrannan lämpimään mutaan, antaisi pimeyden tulla itsensä tilalle, itsensä sijaan, niin, antaisi pimeyden ottaa paikkansa, ja aikansa, niin, niin, niin lähemmäs, lähemmäs tuota pimeyttä vasten, liueta sen ikuisiin liikkeettömiin huokosiin, niin, aivan, solu solulta, hajeeksi hämyä vasten, vaimentua, vaieta, lakata kohinaksi sen ikuisiin äidillisiin huokosiin, hajota kohinaksi, niin, aivan niin, hajeeksi hämyä vasten, vaieta kaukaiseksi kaiuttomaan kohtuun, kaikkialle, niin, aivan niin, vaieta – –