Et ollut vielä syntynytkään, kun pilasit ensimmäiset elämäsi. Turposit, potkit, yökkäytit ja vääntyilit äitisi vatsassa, joka vaivoin oli vielä vetänyt sisuksiinsa muuta kuin kotona leivottua rieskaa ja isäsikin vasta armeijanharmaa poikanen. Änkesit siihen kaiken keskelle kuin merkiksi, vääräksi pilkaksi sotkemaan selvät polut. Vänkäsit tarvitsemaan ja hamuamaan, nipistelemään kättä ja kitisemään. Kusit housuusi, opettelit tupakille ja oksensit punaista grillijonon eteen. Eksyit, huusit, pelkäsit, lintsasit ja haistattelit. Töytäilit ja äilistelit, päästelit kaljaröyhtäyksiä postin portailla ja suu auki katsoit, kun muut menivät jo menojaan; töihin, naimisiin, eteen päin. Nytkin vetelet siinä housunpersausta ylemmäs, niin kuin et muuta terveille käsillesi käyttöä keksisi, vaikka ympärilläsi kuhisee kaupunki kuin kusiaispesä, joka puolella korsi valmiina kannettavaksi kekoon. Seisot, tekemättömien töitten monumentti, suuntaa vailla ja miettimästä päästyäsi koetat hahmottaa, mikä on vikana, missä teit virheen. Vaan mitenpä sen tietäisit, kun et ollut silloin vielä syntynytkään.