I

Perjantaipäivä ei ole edennyt muutenkaan hiiviskellen, joten Rusila ei pahemmin hätkähdä, kun Siivonen rämäyttää rautanipun muotin pohjalle ja kailottaa:
– Se on, poika, liiton määräämä tupakkitauko.
Rusila vääntää vielä työn alla olleen naulan irti lankusta. Se parahtaa äkäisesti ja Siivonen jatkaa Rusilan mielestä hämmästyttävän samassa äänilajissa:
– Saatana, jolppi! Liiton määräämä tauko! Tiiätkö montako päivää on esi-isät istuneet lakossa, että on saatu tämäki tauko tapeltua?
Rusila laskee sorkkaraudan lankkurytöä vasten ja lompostelee norttiaskia kaivellen muotille. Hän istuu Siivosen viereen muotin reunalankulle ja sytyttää tupakan. Syystuuli kiepauttaa pihalla lojuvan muovinrepaleen ilmaan ja sipaisee hikisen niskan karvat pystyyn.

Työmaan toisella laidalla olevan kaivinkoneen ovi aukeaa ja kuski ähertäytyy ulos. Ensimmäistä kertaa tälle päivälle, Rusila panee merkille. Kuski läimäyttää oven kiinni ja lähtee Rusilaa ja Siivosta kohti. Kuskin rasvaisen likaiset työhousut lököttävät ja valtava maha ryllöttää takin alta, kun hän ähkii hiekkaisen pihamaan poikki ja lopulta seisahtaa leveässä haaratanassa parin metrin päähän heidän eteensä ja kysyy huoletta kuin kelloa konsanaan:
– Oottako käyny Tallinnassa huorissa?
Rusila ja Siivonen vilkaisevat toisiaan. Siivonen siirtää tupakan suupieleen.
– Eihän ne herrasmiehet sano, jos on saaneet.
Kuski ryöpsäyttää huonohampaisen röhähdyksen.
– Semmosista miehistä en tiiä, mutta arvatkaapa minne meikäläinen on lähössä tänään.
Kuski kaivaa ryttyisen tupakka-askin taskustaan ja sytyttää tupakan ikään kuin pitääkseen kuulijoita jännityksessä. Rusila ja Siivonen eivät kuitenkaan kysy mitään, joten kaivinkonekuski jatkaa: – Joo, saatana, Tallinnaan! Näkisittäpä ne sikäläiset huorat! On nimittäin pikkusen eri hylsysatsista kun nämä Suomen akat, uskottako?
Kuski tirristää silmiään ja katsoo Rusilaa sen näköisenä, ettei tämä ole retorinen kysymys. Rusila kohauttaa olkapäitään.
– On kai ne.
– No on, kuski älähtää. – Isotissisen ja kisakireän kakskymppisen blondin saapi alle satasella tunniksi, tai kahellasaalla kaks kerralla!
Siivonen kynsii ohimoaan lippalakin alta.
– Jaa, vai että kaks… helvetinkö lihaksilla sitä kahta työstää? Hyvä jos meikäläinen omasta akasta selviää.
Kuskin silmät välähtävät kuin olisi odottanut tätä kysymystä. Hän torottaa voitonriemuisesti sormeaan ja kähäyttää: – Milläkö? No siinäpä se. Niillä on siellä semmoset tohtorit, että pari tonnia kun maksat niin ne viiltää sulta jänteen poikki täältä…
Kuski osoittaa kellertävällä etusormellaan nivustensa seutua. Rusila ja Siivonen katsovat vaistomaisesti tätä arkianatomialle tuntemattoman jänteen paikkaa.
– Ja sen kun katkasoo, niin mulukku solahtaa välittömästi viis senttiä pitemmäksi!

Iltapäivällä ripsauttaa vettä. Rusila nyhtää viiden tuuman naulan irti käytetystä muottilankusta. Se on taipunut reippaalle kaarelle. Hän kääntää kaaren ylöspäin ja vilkaisee tahtomattaankin pihan toisella laidalla viemärilinjaa avaavaa kaivinkonetta. Rusila virnistää ja nakkaa naulan hiekkaan.
– Sinnepä solahti, Rusila hymähtää.

II

Maanantai on harmaa maanantaiksikin. Taukokopin räystäältä romauttelee raskaita pisaroita avoimen oven eteen, kun Rusila nakkaa kahvinloput pannusta pihan sorakkoon.
– Eiköhän se oo tämä tauko julistusta vaille vietetty, Siivonen sanoo ja nousee reisiään läimäyttäen taukokopin harmaaksi pinttyneeltä, ammoin oranssilta muovituolilta. Rusila työntää vasaran vyölenkkiin ja astuu huokaisten pihalle. Parempi olla ajattelematta, että viikkoa on jäljellä vielä lähes 35 ja puoli tuntia.

Muuta ajateltavaa ilmestyykin saman tien, viininpunaisella Volkswagen Passatilla. Kaivinkonekuskin auto ratistelee pihaliittymään ja kuski koivertautuu ulos hankalan näköisesti.
– Jaaha, sekö suvaitti ite kaivurikuski saapua työmaalle, eikä oo kun… Siivonen vilkaisee rannekelloaan. – Kaks tuntia ja 16 minuuttia myöhässä. No, eipä meillä tässä hätä, valamiissa maailmassa. Kun joku vaan pärekaton päälle naputtelis…
Siivonen pyörittelee päätään ja kävelee tupakki suussa sokkelimuotille. Rusila menee perässä ja katselee samalla kaivurikuskia, joka raahautuu leveässä haarassa, joka askelella irvistäen kohti kaivinkonettaan. Kuski huomaa, että Rusila katselee häntä ja heilauttaa virnistäen kättään. Virnistys vaihtuu taas irvistykseksi ja kuski ähräytyy vaivalloisesti työkoneensa ohjaamoon. Hän näyttää puhaltelevan vielä tovin ennen kuin kaivinkoneen startti ynähtää ja dieselmoottori pörskähtää käyntiin. Rusila ja Siivonen tarttuvat muottilankkuun ja nostavat sen vaneria vasten.
– On vissiin käyny solauttamassa, Rusila naurahtaa ja poksauttaa naulapyssyllä lankun kiinni.
Vettä ripeksii ruokatauolle asti. Kaivinkone jytyää vielä viemärilinjan kimpussa, kun Siivonen ilmoittaa, että on aika lähteä tarkistamaan, mitä kauheaa akka on tänään piilottanut eväsrasiaan.

Rusilan eineskalakeitto pyörii hyrisevässä mikrossa hidasta dervissitanssiaan ja Siivonen lahmii rouvansa tekemää pottuvoita ja ruskeaa kastiketta kitaansa keskittyneesti. Hauraan tunnelman rikkoo oviaukolle ylävartalo puolelta toiselle keinahdellen oijustautuva kaivinkonekuski. Hän imaisee tupakastaan pitkät henkoset ja päästää savun sitten ulos pitkään ähisten.
– On, pojat, mulukku kipeä!
Siivonen lopettaa muusin lappamisen ja ryyppää piimäpurkista. Rusila kääntää rintamasuunnan mikrosta ovensuuhun.
– Jaa. No tuliko sitä käytyä solahuttamassa? hän tiedustelee kuskilta mallin vuoksi, vaikka tämä näyttää siltä, että kertoisi kyllä muutenkin.
– No arvatkaapa kahesti! Kuski suoristautuu miltei takakenoon, mutta nytkähtää sitten tuskaisesti älähtäen takaisin etukumaraan päin. Hän väläyttää kivun seasta nikotiinin ja kahvin värjäämän hymyn ja jatkaa ähkien. – Mutta ei se sen tähen oo kipeä… pelekästään.
Siivonen saa huuhdottua suunsa piimällä, röyhtäisee nyrkkiinsä ja kysyy:
– No minkä tähen sitten?
Kuskin silmät näyttävät kirkastuvan. Ehkä niihin kihahtaa vesi.
– No kahtokaapa kun se oli lauvantaina mulla se mulukkutohtori, ja sehän teki sen pitennyksen paikallispuuvutuksessa, semmosen lakanasermin takana, tiiättähän te…
Rusilan kalakeitto kilahtaa. Kaikki kolme vilkaisevat mikrouunia kuin pikkulasta, joka keskeyttää aikuisten keskustelun. Kuski jatkaa.
– Ja siinei menny kun vajaat kaks tuntia ennen kun meikäläinen oli baarissa, viis senttiä pitempi mulukku lahkeessa.
Rusila ottaa kuuman kalakeiton mikrosta ja alkaa lusikoida sitä suuhunsa.
– Noh, mullahan oli sitte siinä semmoset melekosen äkäset kipulääkkeet ja leikkauksen jäliltä vielä meisseli täysin tunnottomana, niin minähän hoksasin sitte, että sehän pittää lähteä koeajamaan, että nythän sitä nussii ihan tunnottomasti vaikka koko yön!
Siivonen nielaisee kahvia väärään kurkkuun ja rykii nyrkillä rintaansa takoen. Kuski ei anna sen häiritä.
– Meikäläinen otti siitä sitte taksin alle ja käskin suharille, että huoriin, huoriin, ilotyttö juu nou. Taksikuski älysi heti mikä on pelin henki ja lähti ajamaan ja minä tempasin siinä takapenkillä pari viagraa ja votkaa kyytipoijaksi.
Kaivurikuski näyttää unohtaneen kipunsa. Hän tuijottaa jonnekin taukokopin katonrajan takaiseen kaukaisuuteen ja muotoilee kourillaan ilmaa kuin Michelangelo marmoria konsanaan.
– Se taksi ajo jonnekin Mustamäkkeen, jonkun semmosen ryssänaikusen kerrostalon pihhaan ja anto oven numeron, että soita ovikelloa, että siellä hjyvin kaunis nainen… minä että selevä! Ja ei muuta kun juoksun nytkää rappuun ja portaita ylös, että missä on numero sataneljäkytäkolome. Ja siinä hiki päässä noustessa kokkeilin jo heppiä ja se oli ihan kun puuta, yhtä kova ja yhtä tunnoton!
Rusila ja Siivonen toljottavat kaivinkonekuskia. Hänellä on pienet, valkoiset vaahtopallerot suupielissään ja repsahtaneet posket tutisevat, kun hän maalaa tallinnalaista kerrostaloa kalakeiton ja paksun kahvin hajuiseen taukokoppiin.
– Se oli vähintäänki kaheksas kerros kun löyty se numero sataneljäkytäkolome. Minä pyyhkäsin hikeä otalta ja soitin kelloa…
Kuski keskeyttää hetkeksi ja haukkaa taukokopin ilmaa kuin oraakkeli tulivuoren pöyryjä ja on kuin hän tuossa näennäisen tyhjässä ilmassa näkisi elävän olennon, jonka unenomaiset piirteet yrittäisi tiivistää sisäänsä.
– Ja minkä näkönen akka tuli aukasemaan oven, oisittepa nähny, perrkele! Punanen tukka ja naama pakkelissa viimesen päälle, ja tissit, saatana, kun joenpenkat. Ja tiiättäkö minkälainen perse! Niin pinkeä että kun läimäset kämmenellä niin vielä vartin päästä soipi kun Konevitsan kello.
Siivonen koukkii sokeripalaa sormenmutkaan Pulmu-paketista ja mutristaa suutaan.
– Niin että vartin päästä vielä sois?
– Veikkoset! Ja hame sen pitunen että pillunkarvat ois vilikkanu helemasta jos sillä ois semmosia ollu! Meikäläinen sai sen verran sanotuksi että seks pliis, kun se nykäsi minut sisäpuolelle ja löi oven kiinni perässä. Se tyrkkäsi minut makuuhuoneeseen ja sänkyyn selälleen ja näytti tällä lailla käellä että housut pois, ja meikäläistä ei, tiiättäkö, tarvinnu hoputtaa!
Kuskin aataminomena lumpsahtaa muistikuvan hedelmäisestä mehukkuudesta.
– Se kahto sitä minun meisseliä vissiin kun siinä oli vielä ne tuoreet tikit päällä, mutta meikäläinen että its okei, mulla on semmoset ropit että alahan nylykyttää vain. Ja sitte se akka tempasi hameenreplunsa pois, ja…
Kuski vaikenee ja vetää tupakastaan pitkät huikoset. Sitten hän katsoo Rusilaa tiukasti silmiin ja puhaltaa savun ulos hitaasti, niin hitaasti että hengästyy hapenpuutteesta ja joutuu haukkaamaan happea pari kertaa ennen kuin voi jatkaa ääni väristen.
– Ja oli se kyyti. Meikäläinen kato puutuneella, viis senttiä pitemmällä mulukulla jyysti pohjaa myöten minkä kerkesi ja tämä Mustanmäen punatukkanen ruusu ulisi… tiiättäkö, se tuntu niinkun sitä ois tunnettu aina, niinkun ois oltu samasta puusta veistettyjä.
– Niin, puutahan sulla oli seki… Siivonen pisti väliin.
Kaivinkonekuski puistelee hiljaa päätään ja hänen katseensa painuu tupakkaa pitävään käteen.
– Ei se ollu niin sitäkään. Se oli jotenni niinkun… niinkun ois ikänsä pyöriny tuumakoon pulttina tallin lattialla eikä ois sopinu mihinkään, mutta sitte yhtäkkiä ois joku pyörittäny just täsmälleen sopivaan ja rasvattuun mutteriin.
Kuski Rusila ja Siivonen katsovat kaivurikuskia ilmeettöminä. Kuski nostaa katseensa ja lupsauttaa suunsa kiinni. Yhtäkkiä hän kääntyy ympäri ja lähtee ontumaan takaisin kaivinkoneelleen, jalat kivulloisesti harallaan.

Rusila ja Siivonen työntelevät surrausrautoja muotteihin hiljaisuuden vallitessa. Rusila kiinnittää lukkoa surrin päähän ja vilkaisee kaivinkonetta, joka möyryää viemärilinjalla.
– Että semmonen ruusu ja satakieli, hän mutisee. Siivonen romisuttelee surrilukkoja laatikosta ja katsoo Rusilaa kysyvästi.
– Niin että mitä? Rusila paukauttaa muottilukon kiilaa vasaralla.
– Että jin ja jang. Nakkaapa pari lukkoa.

Teksti: Make Sund
Kuva: Bunkkeri-eno
Kuvassa käytetyt elementit: pngtree.com, Wikipedia Commons